Työkaveri oli kuulemma turvautunut nuoruudessaan maksullisiin, ja hänen mukaansa siitä hoidosta kannatti myös maksaa. Yhtä lailla tämä kolumni sai alkunsa samasta tarpeesta – enkä tarkoita nyt pakottavaa kirjoittamisen tarvetta, kolumnilaatikon täyttämisen tarpeesta puhumattakaan.
Tarve oli nimittäin lapsenvahdin löytämiselle, vieläpä hyvän sellaisen ja pikaisesti sittenkin.
Edessä oli meno, joka oli enemmän tai vähemmän väikkynyt suunnitelmissa puolisen vuotta ja jonka taustalla oli lupaus, jonka rikkomista ei voinut edes harkita. Vaan mitä tehdä, kun suunnitelma A pettää odottamattomalla tavalla niin sanottuun force majeure -tyyliin; toisin sanoen aivan ennakoimatta ja vastaanpanemattomasti ”Voi hemmetti” -tyyliin? Käytännössä siis isovanhempien varaama ja jo maksama matka siirtyi matkatoimiston käskystä ratkaisevasti viikolla eteenpäin.
Onneksi kaikissa tilanteissa on aina suunnitelma B, joskin sen taso ja onnistumisvarmuus vaihtelevat kovasti.
Tässä tapauksessa suunnitelma B eli muiden sukulaisten valjastaminen vaativaan tehtävään ei onnistunut, vaikka lähtökohdat olivatkin otolliset. Molemmat isovanhemmat sekä omat sisarukset paitsi asuvat täysin saavutettavissa olevan matkan päässä myös ovat kanssani hyvissä – tai ainakin kohtuullisissa – väleissä, mikä jo sinänsä on joillekin omia hoitokuvioitaan pohtiville lapsiperheille kadehdittava tilanne.
Hyvät etäisyydet ja välit eivät lopulta kuitenkaan auttaneet. Toisista isovanhemmista yksi oli töissä ja toinen oli lähdössä samaan seurueeseen kuin minä ja vaimo. Vaihtoehdot kävivät vähiin, kun myös velipoika tyttöystävineen oli liittymässä porukkaan. Siskollakin oli sillä kohdin kädet täynnä oman perheensä kanssa, joten myös hänet oli pakko pudottaa laskuista.
Alkoi tulla kiire.
Tällä kohdin astui kuvaan työkaveri, joka kehotti hankkimaan ”ulkopuolisen” lastenvahdin. Hänen omat kokemuksensa olivat olleet hyvät ja vaihtoehdot alkoivat itsellä käydä vähiin. Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisosastolla oli hyvä maine ja siihen täkyyn tartuinkin, mutta keskittäminen näkyi myös MLL:n toiminnassa. Soitto ohjautui kuntarajojen toiselle puolelle, mutta hoitaja löytyi lopulta helposti, nopeasti ja läheltä.
Papereita vilkuillessa epätoivo oli kuitenkin hiipiä puseroon. Sunnuntainen tuplapalkka, hoidon tilaajan itse laskettava ja tilitettävä työeläkemaksu, kahtena kappaleena täytettäviä lomakkeita… Tilannetta ei suinkaan helpottanut se, että siskon vanhemmat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi lastenvahdeiksi, ja taatusti pienemmällä tuntipalkalla. Mutta sovittu mikä sovittu.
Ei ihan niin helppoa ja vaivatonta kuin olin kuvitellut, mutta lopputulos – onnistunut ilta sekä vanhemmilla että kotiin jääneellä esikoisella – saavutettiin. Charlottan tulemista on esikoisen tuolilta välillä kyseltykin tilapäisistä lastenhoidoista ruokapöydässä puhuttaessa. Myös vanhemmilla kynnys jo tutuhkon lastenhoitajan kysymiselle on huomattavasti alempi kuin aiemmin. Kääntöpuolena on tietysti se, haluaako hoitaja enää tulla uudelleen, kun tietää mihin on päänsä pistämässä…
Kiitos veli, sisko, mummit, vaarit ja kaikki muutkin, jotka olette olleet osallisina perheemme lastenhoidossa – tai jotka tulette sen kunnian vielä saamaan, kenties pikemmin kuin arvaatte tai edes toivottekaan.
Te, joilla isovanhemmat, sisarukset, naapurit tai kummit ovat kerrasta toiseen käytettävissä lastenhoidollisiin tehtäviin: älkää ottako apua itsestäänselvyytenä. Se on kallisarvoista palvelua, jota jotkut eivät saa edes rahalla.
Ja tämän sanottuanikin ymmärrän silti hyvin kaikkia teitä, jotka mieluummin turvaavat virallisen maksullisiin hoitopalveluihin mieluummin kuin uskaltautuvat luottamaan pienokaisensa hetkeksikään sen ärsyttävän ja taitamattoman sukulaisen tai tuttavan hoiviin.
Jani Oksanen
