Iso vihreä pakettiauto vierähtää liikkeelle Pälkäneen Sammonkulmalta perjantai-iltapäivällä. Tavaratila on pakattu takaluukkua myöden täyteen laatikoita, joiden sisältöinä on kaiuttimia, vahvistimia, valokalustoa ynnä muuta sälää, mitä musiikkitapahtuman ääni- ja valotekniikan hoitamiseen tarvitaan.
Kalusto on vallannut myös osan auton matkustamotilasta. Sekaan mahtuvat kuitenkin kuljettaja Timo ”Timppa” Ojala ja takapenkille vääntäytynyt Tuomas ”Tumppi” Lehmusvirta, sekä poikkeuksellisesti myös kesäpojan rooliin etupenkille asettunut toimittaja.
Auton nokka on kohti Lahtea ja Nastolaa, tavoitteena Taidekeskus Taarasti, jossa järjestetään seuraavana päivänä Nastolan Rautalankafestivaali.
– Poiketaan vasta Nastolassa kauppaan hankkimaan illallistarpeet, ettei kylmäketju pahasti katkea, Timo suunnittelee eineshuoltoa.
– Majapaikan saunan kiukaalla käristetään makkarat ja salaattiainekset saadaan pilkottua keittiössä. Huomisaamuun asti pitää selvitä omilla eväillä. Siitä eteenpäin alkaa järjestäjän ruoka- ja juomahuolto pelaamaan, hän valistaa.
Aiemmilla Nastolan keikoilla salaatti on saattanut olla pienemmässä roolissa. Muilta osin homma kulkee Timpalle ja Tumpille tuttuja latuja. Tumppi ojentaa läppärinsä etupenkille ja kesäpojan viimein tajutessa, että siinä ei olekaan kosketusnäyttöä, saadaan festivaalin kotisivut auki. Sieltä selataan menneiden tapahtumien arkistoa.
– Jos meidän oman bändin, Finnbeatin, keikka festareilla oli vuonna 2002, niin eiköhän me jo vuosituhannen vaihteesta alkaen olla hoidettu Nastolan tekniikkapuolta, Ojala aprikoi.
Historian vatvonta päättyy lopulta johtopäätökseen, että Timpalle nämä ovat jo ainakin neljännettoista rautalankajuhlat, Tumpille kenties noin kymmenennet.
…oli semmoinen kesäkeli
Perille keikkapaikalle saavutaan hyvinkin aikataulussa ja aurinkoisen kesäsään vallitessa. Taidekeskuksen alue on ihanteellinen paikka kesäisen musiikkitapahtuman järjestämiseen.
Katsomona on järvelle päin viettävä rinne, johon on amfiteatterimaisesti sijoitettu penkit ja rakennettu katto sateen varalta. Esiintymislava ja sen edessä sijaitseva tanssialue ovat myös katettuja lavan takaa nousevalla kaarikatoksella.
Järjestäjäporukka on täydessä työn touhussa pystyttelemässä myyntitelttoja. Kohtaaminen on tuttavallisen lämminhenkinen.
Ääni- ja valoryhmän majoitustilaksi on varattu aivan lavan tuntumasta rantasauna. Vasta hankitut eväät saadaan kylmäketjun katkeamatta siirretyksi saunarakennuksen jääkaappiin, jonka jälkeen päästään heti kiinni työntekoon.
Auto tyhjenee tavaroista varsin rivakasti. Sen sijaan laitteiston pystytys pähkäilyttää hetkisen, sillä mukana on aivan uusia, ripustamiseen tarkoitettuja alumiinitrusseja. Niiden varassa on tarkoitus nostaa ylä- ja keskiäänikaiuttimet sekä osa valoista lavan etureunan tasalle kolmen metrin korkeuteen.
Tumppi on pyynnöstä pohtinut jo etukäteen homman esteettistä puolta.
– Näyttää tylsältä, jos vedetään yksimittainen trussipuomi koko lavan leveydelle. Pannaan molempiin kulmiin lyhemmät pätkät vinottain lavan etureunaan nähden. Saadaan valojen suuntauskin tehtyä helpommin lavalle päin, hän perustelee.
Ajatus saa pomoltakin kannatusta. Yhteistä huolenaihetta antaa järjestäjän hinku polttaa lavan kattoon asennettuja loisteputkia esiintymisen aikana. Se kun kuulemma parantaisi esitysten videotaltioinnin laatua.
– Se vaikuttaa juuri päinvastoin, Timppa protestoi.
– Loisteputken valo on kylmän kalseaa. Se latistaa muutkin valot. Kyllä meiltä löytyy tarpeeksi valoa videointia varten, hän vakuuttelee.
– Sitä paitsi, loisteputken valontaajuus aiheuttaa videokuvaan haitallista värinää, Tumppi säestää.
Pieni kiistelyn aihe päättyy toistaiseksi ratkaisemattomaan.
Pääosa laitteistosta asettuu paikoilleen yllättävänkin nopeasti, eikä saapumisesta kulu paria tuntia enempää, kun lava alkaa näyttää valmiilta.
– Nyt meni aikaa normaalia enemmän, kun on uutta kalustoa mukana. Kyllä tässä silti vielä työtä on, voi olla, että päästään kuitenkin saunaan ennen iltakymmentä, Timppa arvelee.
Arvio osoittautuu kohtalaisen tarkaksi. Johtojen asentelu ja erilaiset viritykset, joiden merkitystä maallikon on vaikea hahmottaa, kestävät pitkään, mutta ennen kymmentä ämyreistä saadaan jo ääntä pihalle.
Lämpimänä odottaneeseen saunaankin päästään, kunhan kiuasmakkarat on paketoitu folioon ja Tumppi saanut salaattitarpeet silputuksi – keittiöveitsen puuttuessa Leathermanilla.
Saunaseuraksi on moottoripyörällään ajellut myös Kimmo Verkkosaari. Yleisradiolla äänihommissa leipätyötään tekevä Kimmo on porukan mukana usein, mutta tällä kertaa perhejuhlat sallivat ainoastaan pikaisen piipahduksen pelipaikalle.
Kuuman saunan ja lämpimän järviveden jälkeen yöpalaksi muuttunut iltaruoka maistuukin jo paremmin kuin hyvin. Kimmo lähtee syötyään mopoilemaan kesäyössä kohti Pälkänettä.
Nuppiluku pysyy Kimmon lähdettyä kuitenkin ennallaan, koska tilalle saapuu ryhmän juniori ja ainoa naisjäsen Anni-Mari Rapio, lyhyemmin ilmaistuna pelkkä Anni. Hän on tehnyt iltavuoron Nokian kesäteatterin äänivastaavana ja pääsee siksi vasta nyt paikalle.
Annin suoriuduttua iltatoimistaan, päästään viimein nukkumaan. Äijäporukka lattialle sovitelluille patjoille ja Anni pakettiauton hyttiin omaan ”yksiöönsä”.
Aamu alkaa AC/DC:llä
Äänityöläisten uni jää lyhyehköksi. Timppa nousee jo seitsemältä kolistelemaan ja varoittelemaan, että ”älkää vaan herätkö vielä, kello on tosi vähän”. Mies viimeistelee herätyksen hipsimällä lavalle ja laittaen kaiuttimista soimaan AC/DC:n Hell´s Bells -kappaleen ikään kuin huomenkelloiksi.
– Että saadaan Anni heräämään ja päästään aamukahville, unilukkari perustelee julmaa tekoaan.
Aamupäivä kuluu kaikenmoisen virittelyn, äänikanavien testailun ja lavan siivoilun merkeissä. Kaapeleita haudataan maahan pois yleisön jaloista ja roudariteippiä vedellään sinne sun tänne.
Anni, joka vasta opiskelee alaa, perehtyy Tumpin opastuksella työkaluunsa eli läppäriin, jolla ohjataan valojärjestelmää. Etenkin liikkuvien valojen ohjelmoinnissa tuntuu riittävän mystiikkaa kerrakseen sekä oppilaalle että oppi-isälle.
Lahtelainen yritys tuo järjestäjän tilaaman backlinen eli rummut sekä basso- ja kitaravahvistimet kaiuttimineen. Kun ne on saatu paikoilleen ja kaikki mikrofonit asenneltua, alkaa lava näyttää valmiilta bändien tulla.
Vielä pitää tehdä linjatsekkaus, jolla varmistetaan, että kaikista lavalla olevista mikrofoneista on virheetön yhteys katsomon keskelle sijoitettuun äänipöytään.
Etukäteen on sovittu, että kemujen pääesiintyjä, australialaisbändi The Atlantics tulee tekemään sound-checkin, jonka aikana laitteisto viritetään lopulliseen iskuun. Aussien lähtö Helsingistä on kuitenkin viivästynyt, joten homman saa hoitaa juhlien aloittaja, kotimainen 16 Strings, joka on jo saapunut täysilukuisena paikalle.
Yhtye soittaa muutaman kappaleen ja kaikki tuntuu toimivan moitteettomasti. Sitten vain jäädään seuraamaan ensimmäisten asiakkaiden saapumista. Sää on leppeän pilvipoutainen ja ennustettu sade antaa odottaa itseään.
Kellon ympäri rautalankaa
Tasan kello 14, aikataulun mukaisesti, juontaja kuuluttaa ensimmäisen orkesterin lavalle. Kahdentoista bändin ja kahdentoista tunnin mittainen rautalankamaraton alkaa. Vaikka katsomossa on väkeä vielä harvakseltaan, uskaltautuu muutama pari jo tanssilattiallekin.
Miksauspöydän takana istuva Timppa vaikuttaa levolliselta, vaikka miehellä on äänitarkkailun ohessa sormi kaiken aikaa äänitysnapilla. Kaikilta esiintyjiltä näet tallennetaan kolme biisiä tulevaa levyjulkaisua varten. Miksauspöydästä otetaan ääni myös Järviradion suoraan lähetykseen. Annin valoshow menee valoisana päivänä vielä lähes harakoille.
Esiintyjien välille on varattu vain kymmenen minuuttia aikaa instrumenttien vaihtoon. Ne ovat lavasta vastaavalle Tumpille hektisiä minuutteja. Ripeitä liikkeitä ja hyvää supliikkia tarvitaan, jotta homma sujuu.
Homma lähtee kuitenkin sujumaan ja bändi toisensa jälkeen nousee lavalle. Joku hieman myöhästyy aloituksessa ja joku toinen ei malta lopettaa ajoissa, mutta myöhästymiset kiritään kiinni.
Vaikka laitteet ovat nykytekniikkaa, saa Timppa soiton kuulostamaan hyvin 60-lukulaiselta.
– Tätä musiikkia ja tälle yleisölle ei saa soittaa liian kovaa. Suunnilleen kuudennen bändin kohdalla sointi on parhaimmillaan, sen jälkeen oma korva turtuu väkisinkin ja kaikki kuulostaa samalta, hän virnuilee.
Järjestäjien pomo, Kapu nimeltään, ei säästele kehujaan:
– Ojala osaa tämän musiikkilajin. Täällä on rautalankafanaatikkoja, jotka istuvat pihkatappi takapuolessa ja kuuntelevat alusta loppuun kaiken. Heviä osaa kuka tahansa baskeripää miksata, mutta rautalangan pitää kuulostaa rautalangalta, Kapu tenhottaa.
– Meillä oli aikoinaan joitakin muita yrittäjiä harjoittelemassa, mutta ne lensivät pihalle yhden kerran jälkeen. Näistä me ei luovuta, kun tiedetään, että hommat sujuu. Tärkeintä on, että yleisö ja bändit tykkäävät, siitä me eletään.
Yleisöltä poimitut kommentit vahvistavat saman: äänentoistossa ei ole valittamista. Illan himmetessä valotkin pääsevät oikeuksiinsa ja tunnelma tiivistyy. Yleisöä on hiljalleen valunut paikalle niin, että australialaisten aloittaessa keikkansa, on katsomo lähes täynnä.
Viimeisen yhtyeen aikana taivas avaa kaikki hanat. Vettä tulee kaatamalla, onneksi ei sentään jyrise eikä salamoi, joten sähköt eivät katkeile. Vielä paikalla oleva yleisö pysyy tiukasti aloillaan katoksen alla. Kukaan ei halua liottaa kesäkostyymiaan rankkasateessa.
Bändin lopetellessa sadekin rauhoittuu ja juhlaväki pääsee poistumaan paikalta. Tapahtuma on viety onnistuneesti läpi taas kerran.
Alkaa tekniikkaväen loppurutistus. Kaikki kesäpoikaa myöten osallistuvat kiihkeään purkutyöhön. Piuhat irroitellaan, trussit lasketaan alas, tavarat pakataan laatikoihin ja laatikot Timpan johdolla autoon oikeaan järjestykseen, että kaikki mahtuu mukaan.
Vajaassa kahdessa tunnissa auto on lähtövalmiina ja järjestäjien kanssa kiitokset vaihdettuina. Vakuutellaan, että vuoden päästä nähdään taas.
Auto lähtee valkenevaan sunnuntaiaamuun kohti Pälkänettä.
