Luopioisten kirkon 200-vuotisjuhlallisuudet jatkuivat torstaina kirkkoillalla, jossa muisteltiin ensimmäistä jumalanpalvelusta vielä keskeneräisessä kirkossa. Ilta-auringossa kylpevään kirkkoon oli saapunut pari sataa henkeä kuulemaan musiikkia, sanaa ja historiaa. Tilaisuuden juonsi kappalainen Janne Vesto.
Illan musiikkiannin aloitti Eveliina Virtasen herkkä kantele-esitys. Nuoren esiintyjänalun jälkeen kirkon etualan valloitti Heini ja Pentti Hietanen. Taneli Kuusiston Sun ristis juurehen, Sam Webben Agnus Dei ja Lasse Heikkilän Täällä pohjantähden alla kajahtivat pianon säestyksellä.
Ennen virttä Vesto muistutti siitä, kuinka saamme nauttia musiikista aivan toisella tavalla kuin aiemmat sukupolvet.
– Kirkossa ei ollut pianoa, jossain vaiheessa saatiin urkuharmoni, mutta ennen sitä säestyksen puuttuminen merkitsi sitä, että veisattiin hyvin hitaasti omalla nuotilla. Urut saatiin vuonna 1890. Nyt soittimet tukevat koko jumalanpalvelusta ja voimme yhdessä nauttia musiikista, Vesto tarinoi.
Reipas alku ja loppu
Professori Esko koskenvesa valotti Luopioisten kirkon syntyvaiheita.
Nykyisen kirkon rakentaminen sai alkunsa aiemman kirkon palosta 27.9.1806. Mielenterveytensä menettänyt entinen sotilas sytytti tapulin tuleen, ja tuli poltti myös kirkon. Koskenvesa viittasi Ville Kivimäen tuoreeseen väitöskirjaan, minkä mukaan sotatoimissa mielensä rikkoneet leimattiin vain mielisairaiksi ja jätettiin yksin selviämään.
– Emme voi puolustaa sytyttäjää, mutta jotain yhteisen vastuun puutetta siinä saattoi taustalla olla, Koskenvesa arvioi.
Seuraavana aamuna kansa saapui jumalanpalvelukseen. Kappalainen Henric Savenius toimitti jumalanpalveluksen ulkona. Jo seuraavana päivänä taloista lähetettiin miehiä siivoamaan palon jälkiä ja keräämään nauloja raunioista.
Hauhon kirkkoherra Ivar Wallenius, joka vastasi myös Luopioisista, ilmoitti seuraavana torstaina Porvoon tuomiokapitulille palosta. Hän kertoi kappelilaisten köyhyydestä ja kalliista käynnissä olevista kirkonkellon ja kappalaisen asunnon korjauksista. Tällä hän ehkä ennakoi jo seurakunnan tulevia tarpeita.
Uuden kirkon suunnittelu ei riippunut pelkästään paikallisesta tahdosta. Muun muassa asetus määräsi, että julkiset rakennukset pitää rakentaa kivestä. Luopioinen sai kuitenkin poikkeusluvan, ehkäpä juuri Walleniuksen ansiosta. Suunnitelmat ja kustannusarviot alkoivat hitaan kulkunsa Tukholmaan.
Ensimmäinen varsinaista kirkon rakentamista koskeva pitäjänkokous pidettiin 4.1.1807. Kokous pyysi rakennusmestari Matti Åkergrenia tehtävään, mutta kokeneen kirkonrakentajan palkkioista syntyi eripuraa. Pitäjänkokous ei saanut aikaan yhteistä kantaa ja valmistelu hiipui. Samoihin aikoihin Savenius menetti pappisoikeutensa ja pian alkoi myös Ruotsin ja Venäjän välinen sota. Åkergrenkin sairasteli.
Lopulta vuonna 1811 uusi pitäjänkokous pääsi sopimukseen keskenään ja Åkergrenin kanssa. Tarvikepulan vuoksi rakentaminen pääsi vauhtiin kuitenkin vasta keväällä 1813. Keskeneräinen kirkko vihittiin 28.11.1813 käyttöön ensimmäisenä adventtina. Lopullisesti kirkko valmistui vuonna 1814. Suurin syy viivästyksiin piili lopulta esivallan vaihtumisessa.
Koskenvesa kiitteli vielä Walleniuksen sukua päiväkirjojen ja muiden asiakirjojen avaamisesta.
Kirkossa sana vahvistuu
Iltahartaudessa rovasti Olli Kaskelma pohti omaa suhdettaan kotikirkkoonsa. Hän on tuntenut kirkossa Jumalan läsnäolon kosketuksia, yhteyttä seurakuntaan, ystäviin ja työtovereihin. Niinpä aikoinaan vitsiksi tarkoitettu huomautus, ”käyvätkö papitkin vielä kirkossa”, oli loukannut Kaskelmaa.
– Kirkko on jumalasuhteen symboli, jossa seurakuntaelämä ja Jumalan sana rikastuu, vahvistuu. Minusta on mukava ajatella että luopioislaiset aikoinaan halusivat niin kiihkeästi kirkkoon, että ryntäsivät sinne ennen kirkon valmistumista, mutta näin se ei tainnut mennä, Kaskelma sanoo.
Rovasti antoi hieman palautetta, kirkossa käymisessä seurakunta saisi ryhdistäytyä. Hän rukoilikin jumalaa johdattamaan meidät tämän ajan läpi temppeliinsä.
Tuula ja Jouko Koivulahti Puutikkalasta saapuivat 200-vuotiaaseen kotikirkkoonsa sukupolvien ketjun velvoittamana.
– Oli selvää jo kauan, että 200-vuotiskirkkoon tullaan, Jouko Koivulahti toteaa.
– Äidin puolen esivanhemmat ovat käyneet samassa kirkossa. Mukava tulla kirkkoon, joka on ollut esivanhempienkin kotikirkko, Tuula Koivulahti sanoo.
Jouko Koivulahti hieman ihmetteli yleisön vähyyttä, enemmänkin olisi mahtunut mukaan.
– En minä musiikista mitään ymmärrä, varsinkaan vieraalla kielellä, mutta mahtava ääni oli Hietalahdella! Varsinkin urkuparven esitys täytti koko tilan, mies hengähtää.
Tuula Koivulahti jäi kaipaamaan tutumpia hengellisiä kappaleita mukaan.
– Hieno ilta. Erityisesti historiakatsaus oli mielenkiintoinen, rouva totesi lopuksi.
