Mahtipontista ja täyteläistä keskitien jenkkirockia soittava Still on luonut uraansa maltillisesti. Alkukesästä ilmestynyt One Less Thing -levy on Kangasalan Raikussa treenaavan bändin ensimmäinen albumi, vaikka yhtyeellä on ikää jo 16 vuotta.
– Toki tuo olisi kannattanut tehdä jo aikaisemmin, mutta se nyt vain venyi. Täyspitkä albumi on keikkajärjestäjien ja levy-yhtiöiden suuntaan ihan erilainen käyntikortti kuin yksittäinen singlejulkaisu, joita meiltä on tullut vuosien varrella puolen kymmentä, Stillin kangasalalainen keulahahmo Riku-Sippo Uotila jutustelee.
Parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan. Ja kun levyyn on satsattu niin musiikillisesti kuin vaikkapa kansitaiteenkin kannalta tosimielellä, lopputulosta ei ainakaan tarvitse kutsua hölkäten virtsatuksi.
– Nyt kun levy on ilmestynyt, bändille on tullut lisävirtaa muutenkin. Itse olen jo hieman vihjaissut muille soittajille, että eiköhän tässä ruveta piakkoin valmistelemaan seuraavaa albumia, Uotila naurahtaa.
One Less Thing on laulaja-kitaristi Uotilan sekä kitaristi Jukka Lavijärven, basisti Niko Jukaraisen, kosketinsoittaja Jussi Lumpeen ja rumpali Jarkko Salmisen yhteinen voimannäyttö.
Uotilan rooli on kuitenkin huomattavan merkityksellinen. Hän toimii solistina ja heiluu keikkatilanteissa ryhmän keskeisimpänä jäsenenä sekä säveltää Stillin kappaleet yhdessä Lavijärven kanssa ja sanoittaa ne tyystin itsekseen.
Lisäksi bändi pitää treenitilaansa yhdessä Uotilan maatilan rakennuksista Raikussa. Takaseinälle on asetettu tyylikkäästi painatettu Still-taustakangas, ja instrumenteille riittää tilaa.
– On tässä pidetty jokusia intiimejä keikkailtojakin. Olen vuokrannut huonetta juhlatilaksi, ja oma bändi on sitten hoitanut musiikkiviihteen.
Rapurahoilla soitinkauppaan
Uotilan bändikaverit asuvat kuka Tampereella, kuka pääkaupunkiseudulla saakka. Harjoittelemaan kokoonnutaan nimenomaan Raikkuun. Tässä kylässä Uotilan musisointiharrastus alkoi jo alakouluiässä.
– Pikkupoikana ravustin innokkaasti, ja rapuja myymällä rahoitin ensimmäisen kitaranikin. Tädinmiehellä oli musiikkiliike Helsingissä. Minua ja pikkusiskoani kuskattiin pianotunneille, ja soittihan siskoni pitkään viulua Kangasalan Pelimanneissa, Uotila muistelee.
– Kylän poikien kanssa oli jonkinlaista bändiviritystä. Lukioaikana syntyi jo sellainen kokoonpano, joka teki muutaman keikankin. Naapurissa asunut Sami kirjoitti meille biisejä. Sittemmin väki häipyi opiskelemaan kuka minnekin. 1980- ja 1990-luvun vaihteen tienoilla aloin tehdä itsekin lauluja.
Ennen Stillin muotoutumista Uotila pyöritti kahtakin eri versiota akustisesta duokokoonpanosta. Akustisia keikkoja tehtiin myös triomuodossa. Kerran trio osui yhteiskeikalle kiinnostavan oloisen bändin kanssa.
– Meni jonkin aikaa, niin kyseiseltä bändiltä lähti laulaja pois. Kysyivät minua tilalle. Sanoin, että voin tullakin, mutta suostun laulamaan vain englanniksi. Tuolloin syntyi Still, ja aikaa on sen jälkeen kulunut jo 16 vuotta.
Elinaikanaan Still on tehnyt lukuisia demonauhoituksia, jotka ovat tallessa yhä. Demoista voi havaita selvän kehityksen esimerkiksi biisinkirjoittamisen osalta. Uunituoretta One Less Thingia varten pari jo kymmenkunta vuotta sitten tosimielellä äänitettyä kipaletta miksattiin uusiksi. Suurin osa lauluista on kuitenkin taltioitu nimenomaan tätä albumia rakenneltaessa.
– Lesson Learned ja Wouldn’t I Say So lohkaistiin levyltä jo etukäteen singleiksi promomielessä. Ensin mainittu sai ainakin Turun seudulla Auran Aalloilla paljonkin radiosoittoa. Sinkkujen ja albumin kansitaide on luottograafikkomme käsialaa. Kolmesta kannesta muodostuu tavallaan yhtenäinen cowboy-teemainen tarina, Uotila sanoo.
Mellencampin jäljillä
Stillin tyyliä ja soundia voi kuvailla yksinkertaisesti amerikanrockiksi. Bändin rokkauksessa voi kuulla hienokseltaan niin countryn kuin hard rockinkin vivahteita. Äänimaisema on sukua yhtä lailla Bruce Springsteenille kuin Bon Jovillekin.
Myös stadionrock on terminä varsin kuvaava Uotilan ja kumppanien musisoinnille. Tekstit liikkuvat enimmäkseen rakkauden moniulotteisessa maailmassa.
– Ensimmäinen hankkimani levy oli Stray Catsin debyyttialbumi, ja muutenkin kuuntelin nuorena rockabillya jonkin verran. Stray Cats -kitaristi Brian Setzerin mahtavasti soundaavan big band -kokoonpanon olen nähnyt livenä, ja se oli vaikuttava kokemus. Aikoinaan kolahtivat lujaa sekä Springsteen että John Cougar Mellencamp, jonka Paper In Fire oli ensimmäinen Stillin treenaama biisi, Uotila mainitsee.
– Yleensäkin olen tykännyt aina enemmän amerikkalaisesta kuin brittiläisestä musasta. Esimerkkejä on lisääkin. Guns ’N Rosesiin tykästyin niin paljon, että lähdin sen keikalle Tukholmaan. Ensimmäistä kertaa Nashvillessa vierailtuani aloitin countryn suurkulutuksen. Vaikka Johnny Cashin kaltaiset vanhat mestarit ovat mainioita, niin erityisesti pidän uudemmasta, hieman rockimmasta countrysta.
Amerikkalaista yhteiskuntaa Uotila ei suinkaan kaikilta osin ihaile, mutta kun on varttunut Kuukauden Western -leffoja katsoen ja Tex Willeriä lukien, niin vaikuttaahan se. 40 ikävuoden rajapyykin kolme vuotta sitten sivuuttanut kangasalalaismies tykkää myös autoilusta, ja siinä mielessähän Amerikka on edelläkävijämaa.
Viljan viljelystä, broilertuotannosta ja maatalouskoneurakoinnista toimeentulonsa ottava Uotila katsoo musiikkihommissakin realistina tulevaisuuteen. Uutta Still -kiekkoa tyrkytetään toki radiokanaville, ja levy-yhtiöitäkin lähestytään, mutta kun soittajista jokaisella on päätyö erikseen, ei ole mitään pakkoa pyrkiä täysipäiväiseksi muusikoksi.
– Keikkailu toki on kivaa. Juuri kävimme The Tall Ship Races -purjelaivatapahtuman päälavalla Helsingissä esiintymässä. Seuraava julkinen keikkamme on Tampereella Henry’s Pubissa torstaina 12. syyskuuta.
