”Jag talar inte svenska, men talar du engelska?” oli muutaman lukiokaverini koulussa tekemän esityksen mukaan hyödyllisin ruotsinkielinen lause opeteltavaksi Tukholman-risteilyä varten. Se oli hienovarainen viittaus ruotsin kielen hyötyjen kokemiseen ja niin sanottuun pakkoruotsiin.
Nykyisin äänenpainot ruotsin opiskelua kohtaan ovat kasvaneet. ”Pakkoruotsista” pyritään pääsemään eroon muun muassa aloitteella, jonka nimienkeruu on alullepanijoiden mukaan aikataulussa. Kansalaisaloite vapaaehtoisesta ruotsista on kerännyt 34 000 allekirjoitusta neljässä kuukaudessa. Kampanjalla on kolmasosa tarvittavista nimistä keräämättä, ja aikaa on kolmasosa jäljellä.
Ruotsin opettamisella suomalaisissa kouluissa on ollut vankat perusteet, mutta nykyisin sen asema on käynyt varsin heppoiseksi. Ruotsin opiskelu ja asema kakkoskielenä Suomessa koetaan osin jopa nöyryyttävänä muistona menneiltä vuosisadoilta. Todelliset hyödyt ovat monen mielestä saksan, venäjän, ranskan ja englannin opiskelussa; eivät ruotsin sanastojen pänttäämisessä. Puheet siitä, että joidenkin vuosien päästä ruotsin opetus aikaistettaisiin kuudennelle luokalle seiskaluokkalaisten heikon motivaation vuoksi, uskoisi helposti vitsiksi – ellei se kuulostaisi aivan liikaa suomalaisen ministeriön toiminnalta.
Kielivalinnan vapautta kertoo ajavansa aloitteen alulle pannut Vapaa kielivalinta ry, joka nimensä puolesta ei siis ole lähtökohtaisesti vain ruotsia vastaan. Profiloituminen pakkoruotsia vastaan tuo toimintaan kuitenkin järeyttä, jos touhua verrataan ratsastamiseen ”vapaan kielivalinnan puolesta” -lausahduksella.
Pakkoruotsista vapautumisen voi kuitenkin nähdä myös taas yhtenä uutena askeleena niin sanotussa oikeus-yhteiskunnassa, jossa minulla kuuluu olla vain oikeuksia vailla velvollisuuksia. Miksi tyytyä pakkoruotsista eroon pääsemiseen? Miksi ylipäätään kouluissa on pakkomatematiikkaa, pakkomaantiedettä tai pakkohistoriaa? Joutaisivatko nuo kaikki pois, ja tilalle voisi etsiä jotakin kivaa, juuri minua kiinnostavaa?
Vai voisiko asiaa katsoa toiselta kantilta ja kehittää opetuksen sisältöä – ehkä jopa oppilaita kuunnellen? Eräs paikallinen lukiolainen esitti minulle hiljattain ajatuksen historian opetuksen uudesta sisällöstä. Kyseinen lukiolainen toivoo lukioihin urheiluhistoriaa, edes yhden valinnaisen kurssin verran. Hän sanoo aivan oikein kilpaurheilulla olevan suuri rooli yhteiskunnan, maiden, paikkakuntien ja kaupunkien identiteetin ja yhtenäisyyden tunteen rakentamisessa. Samalla urheiluhistorian tunteminen voisi auttaa ymmärtämään yhtenäisyyksiä ja vastakkainasetteluja eri maiden välillä ja syventäisi näin ”perushistorian” ja maantiedon opetusta.
Urheiluhistorialla olisi myös muu yleissivistävä merkitys: samalla olisi mahdollista perehtyä eri lajien perusteisiin, historiaan ja merkittävimpiin urheilutapahtumiin ja -tapauksiin – niin, että kukaan ei kahvipöytäkeskustelussa tunne itseään vaivautuneeksi ja tietämättömäksi puheen kääntyessä urheiluun. Ties vaikka joku innostuisi samalla liikunnasta ja kääntäisi terveemmän elämän lehden elämässään.
Olisiko paikallisista lukioista tällaiseen kehitystyöhön suuren pakkoruotsikeskustelun varjossa?
