Reilussa viidessäkymmenessä vuodessa opettajien, suomalaismetsiin ja kivikyliin valoa kantaneiden kansankynttilöiden ulkoiset työskentelyolosuhteet ovat muuttuneet kuin yö päiväksi.
Tuottelias kirjoittaja, koulumies, filosofian tohtori Hannu Syväoja kuvailee tuoreimmassa opuksessaan (Opettajavuodet – kirjoitelmia koulusta, kasvatuksesta ja kirjallisuudesta. Mediapinta 2013) eloisasti opettajantaipaleensa alkua Kuhmalahden Kivisalmen kansakoulussa 1959 sekä millaisissa myräköissä – ja vikurin hevosen reessä – Hämeenkyrön-Ylöjärven vaiheilla opettajat pitivät kansallisfilosofi J.V.Snellmanin lippua korkealla.
Valistunut opettajaveteraani muistuttaa, että tämänpäivän oppilaat elävät vaihtoehtojen, virtuaalitodellisuuksien, perinteiden huojumisen, kaupallisuuden, kilpailun, politisoitumisen, sopimusvaraisuuden ja epävarmuuden maailmassa.
Ihmiselämän kasvun objektit, oppilaat, kenties vieläkin epävarmempia kuin entisaikojen koulutielle lähteneet. Virtuaalimaailmoissa viihtyminen kaventaa monen lapsen todellisuudentajua.
”Mielestäni opettajan pitäisi kertoa oppilaille vakuuttavasti – Snellmanin käsityksen mukaisesti – mikä hänen itsensä mielestä on ’totta ’ ja mikä ’todetonta’, silti mielipidettään tyrkyttämättä. Etenkin velvollisuudentuntoa – nykyisessä kielenkäytössä vastuuntuntoa – tarvitaan. Muuten Suomi ei säilytä asemaansa maailman vähiten korruptoituneena maana.”
Kansakoulupohjalta opettajaksi pinnistänyt ja eläkevuosinaan tohtorin hatun päähänsä väitellyt Syväoja harrastaa reippaasti myös itsekritiikkiä:
”Muistellessani opettajavuosia tulee eittämättä kysyneeksi itseltään, menettelinkö suurin piirtein niin kuin opettajan tulee. Tietenkään en.
Jälkiviisaasti voin poimia tukuttain virheitä, möhläyksiä ja ylilyöntejä. En lähde näitä kuurnimaan, koska uskon yrittäneeni sen, minkä henkiset voimavarani kunakin hetkenä sallivat.
Hyvinä päivinä mieli virittyy korkealle ja työkin tuntuu sujuvan kuin tyhjää vaan, mutta toisinaan harmaan arkipäivän täyttää alakuloinen tunnelma. Opettaja katsoo kelloa ja odottaa tunnin päättymistä, oppilaat ehkä opettajaakin hartaammin.
Sellaista on elämän meno. Terve ihminen voi suhtautua siihen Jukolan Timon tavoin: ”Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se.”
Hannu Syväoja kuvailee kirjan aluksi opettajantien arkea viidenkymmenen vuoden takaa. Ensimmäinen opettajanvirka Kuhmalahden Kivisalmen kansakoulussa vuonna 1959 piirtyi niin syvälle muistin lokeroihin, että Syväoja luettelee vielä vuosikymmentenkin jälkeen oppilaidensa nimet luokkakuvaa katsellessaan.
Nuori, seminaarista valmistunut opettajanalku oli kovassa koulussa, kun jo vuonna 1927 Kivisalmessa opettajana aloittanut matriarkka Karin Väyrynen-Marttala piti jöötä.
Syväoja tuli hyvin juttuun johtajaopettajan puolison Eino Marttalan kanssa. Eino oli poikien veistonopettaja. Hän kritikoi uudistunutta käsityönopetusta, josta oli tullut laudan, suorakulman ja kovalevyn kanssa askartelua. ”On vallan toista veistää halosta tai umpipuusta kirvesvarsi, lusikka tai kauha. Se kehittää silmää ja kättä”.
Syväojan mielestä veistonopettajaveteraani oli oikeassakin. Nykyinen taidekasvatus voisi ottaa Einon idean onkeensa, mutta ei sentään voi korvata koulun käsityönopetusta, joka pyrkii juurruttamaan kasvatettaviin käden taitoja elämän arkipäivää varten. Nämä tarpeet olivat muuttuneet jo 1950-luvulla puhumattakaan teknistyneestä nykyajasta.
Kuhmalahden opettajista Syväoja noteeraa erikseen Vehkajärven Kalle Lähteenmäen, joka sivutoimenaan hoiti kyläkirkon kanttorin virkaa. Mikään huippumuusikko hän ei ollut, mutta sitkeä opiskelu teki hänestä kelpo urkurin. Tarvittaessa Lähteenmäki toimitti saarnankin, sillä hän oli suorittanut saarnalupatutkinnon.
Kerrotaan että Kalle soitti sukkasillaan tunnistaakseen helpommin jalkion koskettimet!
Kivisalmesta Hannu Syväoja muutti Hämeenkyrön Äkönmaan koululle. ”Muuttoni profiili oli matala: tilausautolla oli eilisin kuljetettu karjaa, minkä haju todisti oikeaksi! Oli heinäkuinen hellepäivä. Kuljettajan ja apumieheksi tulleen serkkuni miehen kanssa poikkesin uimaan Pelisalmella.
Uudessa paikassa Äkönmaassa tavarat sitten purettiin, kahvit juotiin, kyyti maksettiin. Kuljeskelin levottomana uudessa asunnossani ja kävin tutustumassa koulun tiloihin. Rakennuksessa ei asunut muita. Puoliyön jälkeen menin koululuokkaan ja soitin harmonilla virren: ’Kiitos nyt Herran, hän korkein on kuninkahamme’!”
Syväoja kuvailee, miten hän kahlasi Hämeenkyrön Äkönmaassa umpihankea auraamattoman tien päässä ja työnsi autoa Ylöjärven-reissuilla syksyn savivelleissä ja kurarunneissa.
Koulun ohittavaa paikallistietä ei aurattu eikä muutenkaan pidetty kunnossa; pelastusteistä ei kukaan nähnyt untakaan. Tuurilla seilattiin ja tulipaloilta vältyttiin Äkonmaassakin.
Opettajan Onerva-puoliso kävi työssä Ylöjärven kunnalliskodissa, mihin Äkönmaasta tuli vajaan parinkymmenen kilometrin reissu.
Aamuneljältä piti nousta ja kävellä kilometri ”Rokkakosken autolle”, kotiinpaluu venähti usein kello 22:een: ensin linja-autolla Sasin kylään ja sieltä neljän kilometrin iltakävely Äkonmaan koululle.
Opettaja tarpoi kymmenet kerrat puolimetrisissä kinoksissa vaimoaan vastaan. Kovassa lumipyryssä auraamaton tien paikka hävisi kokonaan peltoaukeilla.
Pohjois-Pohjanmaalla syntynyt, Hämeenkyröön avioitunut opettaja Kaino Seppä jätti lähtemättömät jäljet hevosineen. Lavajärvellä Sepän taloa emännöinyt reipasotteinen pohjalaisrouva kävi talvisin töissä vikuripäisellä hevosella.
Tuntien aikana polle rouskutti tyytyväisenä heinää koulun navetassa, missä oppilaat kävivät sitä välitunneilla ruokkimassa; koulupäivän päätteeksi joku isommista pojista sai valjastaa hevosen opettajan kotimatkaa varten.
Koko koulu saapui ihailemaan performanssia, kun Kaino-rouva otti formulastartin koulun pihasta: rekeen oli hypättävä salamana vauhdissa, kun hevonen vei jo täyttä ravia… ja vastaantulijoiden oli syytä väistää ajoissa.
Kerran pysäytys meni hieman pitkäksi. Opettaja joutui ohjaamaan kovapäisen ajokkinsa päin naapuritalon kuistin ulko-ovea. Johan pysähtyi – kirjaimellisesti; kuin seinään!
Kulttuuripyöräilyistään pari filosofishenkistä teosta kirjoittanut Syväoja tarjoaa opettajavuosiltaan kiintoisaa, elämänmakuista luettavaa kollegoilleen; ja vuolee muidenkin lukijoiden mietteet herätteleviä esseetyyppisiä kirjallisia lastuja tässäkin kirjassa.
Joviaali emeritusopettaja päättää kirjansa vapaan kasvatuksen puntarointiin: ”Neillin samoin kuin Rousseaunkin perisynnin kieltäviä käsityksiä lukiessa voi kysyä, mistä paha sitten maailmaan tulee? Heidän vastauksensa on, että se tulee ympäristöstä, joka on paha ja totuttaa kasvatettavatkin pahaan.
Entä mistä paha tulee ympäristöön? Eiköhän pahan taipumus riipu myös yksilön geneettisestä perimästä? Neill ja Rousseau huomaavat uskonnosta vain sen ahdistusta tuottavan puolen. Kristinuskon mahdollisuudesta vapauttaa ja lohduttaa ei puhuta, vaan molemmat esittävät ajatuksia luonnollisesta uskonnosta.”
Jorma Marttala
Kirjoittaja on Kuhmalahdella asuva tietokirjailija
