17-vuotiaana ollaan siinä iässä, että viina ja tytöt alkavat kiinnostaa. Se aiheuttaa sanomista ja yhteentörmäyksiä kotona. Tältä osin maailma ei ole reilussa 70 vuodessa muuttunut miksikään.
Luopioislainen Aarne Heino oli opiskellut 1940-luvun alussa Hämeenlinnan lyseossa ja saanut maistaa vähän maailmaa. Sen jälkeen ei kiinnostanut palata kotiin kuuntelemaan vanhempien jurnutusta. Sota tarjosi hyvän mahdollisuuden vaihtaa maisamaa.
Heino oli 17-vuotias, kun hän päätyi viestimieheksi Sallan radan varteen.
– Kuoreveden suomalaiskoneet ajoivat venäläishävittäjät Hämeen taivaalta ja Luopioisten ilmavalvonta kävi tarpeettomaksi. Täällä kyseltiin, olisiko halukkaita kenttäarmeijaan.
Mies ajatteli, että aina se kotiolot voittaa ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
– Minä olen aina ollut vapaaehtoinen lähtemään vähän joka paikkaan.
Partiointia Sallaan korvissa
Aarne Heino kävi käätymässä Lahdessa Hennalan kasarmilla sen verran, että ehti vannoa sotilasvalan. Suojeluskunnassa viestimiehenä toiminut nuorukainen sai pikakoulutuksen viestimieheksi kranaatinheittimelle. Sitten hän nousi pohjoiseen matkanneeseen junaan.
– Haukikoskelta jatkoimme pienemmällä porukalla linjaan. Sen rintamalohkon piti alun perin olla saksalaisten vastuulla, mutta he kokivat isoja tappioita, eivätkä oikein päässeet eteenpäin.
Mannerheim lähetti avuksi pääasiassa Pohjanmaan miehistä kootun jalkaväkirykmentti 57:n. Sen toiseen pataljoonaan Luopioisten nuorukainen liittyi vapaaehtoisena.
Eteneminen oli pysähtynyt syksyllä 1941. Sallan korvissa ei ollut yhtenäistä linjaa, vaan kenttävartioita, joiden välillä partiot kulkivat.
Partiot jahtasivat toisinaan partisaaneja, jotka tekivät tuhojaan siviiliväestön keskuudessa.
– Minä kuulin, että mukana olisi ollut myös paikkakuntalaisia, jotka kävivät maksamassa naapureille vanhoja kalavelkoja, Aarne Heino sanoo.
Heino ”unohtui” rintamalle
Vuoden 1941 lopulla määrättiin, että alaikäiset oli kotiutettava rintamalta. Aarne Heinon yksikössä oli hänen lisäkseen pari muutakin ”lapsisotilasta”. Toinen heistä lähetettiin kotiin. Toinen täyttäisi kohta 18, ja siksi hänet siirrettiin toisiin tehtäviin.
Aarne Heinon paperit sen sijaan olivat hukassa, ja hän jäi rintamalle epähuomiossa.
– En minä kehdannut ruveta pois tuppautumaan, mies sanoo.
Hän ajoi keväällä saunassa ensimmäistä kertaa partansa kaverin koneella. Pataljoonan komentaja huolestui, kun parran alta paljastuivat nuoret lapsen kasvot.
– Hän pelkäsi vaikeuksia, kun alaikäiset oli pitänyt kotiuttaa jo talvella.
Heino lähetettiin siviiliin kesän ajaksi, sitten hän palasi oman ikäluokkansa mukana harmaisiin. Heino päätyi Kotkaan ”vanhojen miesten aliupseerikouluun”, jonka miehillä oli rintamakokemusta jo ennen armeijaa.
Sodan aikaan oli puutetta kouluttajista, kun upseerit ja aliupseerit olivat rintamalta. Aarne Heino sai koulutettavakseen pari vuotta itseään nuorempien ikäluokan. Vuonna 1926 syntyneiden ikäluokka oli viimeinen, josta osa lähti rintamalle, osa myös Lappiin saksalaisia häätämään.
Sirpale rikkoi kyynärpään
Koulutus jäi kesken, kun Kannaksella alkoi rytinä, ja kaikki kynnelle kykenevät haalittiin torjumaan suurhyökkäystä. Aarne Heino vietti sodan loppuvaiheet Saimaalla.
– Silloin rakennettiin Salpalinjaa, johon liittyen varustettiin myös Saimaan saaria. Olin moottoriveneen kuljettajana, ja ajoin saariin tarvikkeita.
Aarne Heino selvisi sotareissuistaan melkein ehjin nahoin.
– Sallassa sattui kyynärpäähän. Kranaatin sirpale iski kipeään paikkaan luun päähän. Lääkintämies sitoi sen, mutta haava alkoi mätiä ja makasin pari viikkoa sairaalassa. Se on aina vähän muistutellut itsestään, viime syksynä vähän enemmänkin, kun kompuroin ja satutin itseäni.
Kauppiaaksi kotikylälle
Aarne Heino ei ollut aikeissa palata kotiin, kun hän kuittasi sotilaspassinsa. Suunnitelmissa oli jäädä Kajaaniin.
– Siellä oli armeijan korjaamo, joka oli tehnyt sodan aikaan puuveneitä ja korjannut moottoreita. Se piti muuttaa siviilikorjaamoksi.
Mutta rauhanehtoja tiukasti tulkinneet venäläiset pitivät korjaamoa sotatarviketeollisuutena, ja siksi Heinolta meni alta työpaikka. Mies palasi kotikyläänsä Padankoskelle, johon isä oli perustanut kaupan vuonna 1920. Aarne Heino lopetti sen vuonna 1980.
– Sotien jälkeen Padankoskellakin oli hetken aikaa vilkasta aikaa, mutta 1950-luvulta väki alkoi vähentyä.
1970-luvun maaltamuutto hiljensi kylän niin, ettei kaupan pito enää kannattanut. Perhe jäi viljelemään Kyynäröntien varressa sijaitsevaa vaimon kotitaloa.
– Lääkäri lähetti minut eläkkeelle, kun rintakipuihin ei löytynyt apua. Kai se jotain stressiperäistä oli, kun aina piti murehtia, millä saa laskut maksettua. Rintakivut loppuivat melkein heti kun mullit lähtivät.
Juttukaveria on ikävä
Talo hiljeni 13. elokuuta 2003, kun vaimo kuoli.
– Juttukaveria on ikävä, Aarne Heino sanoo.
Päivän kohokohta on ruokakuski, joka tuo puolen päivän aikoihin ruuat. Palvelu on veteraaneille maksuton.
Kotitalossa riittää 89-vuotiaalle miehelle askaretta: kesällä ruohon leikkuuta ja marjan poimintaa, talvella lumitöitä ja puun kantamista.
– Olen tehnyt valmiiksi toista sataa mottia puuta. Se riittää varmasti loppuelämäksi. Ja onhan minulla tuo laiskan miehen vehje, Aarne esittelee ilmalämpöpumppua, jolla saa kesälläkin koleuden pian pirtistä pois.
Tallissa on lumitöitä varten traktori, mutta muuten kulkeminen on asiointitaksin varassa. Tarpeen tullen Sahalahdella asustava poika tai Tuusulassa asuva tytär tarjoaa kyytiapua.
– Hyvin tässä pärjäilee, kun on saunakin sisällä. Pihasaunaa ei ole tullut lämmitettyä enää vuosiin.
Aarne Heino osallistuu mielellään veteraanien toimintaan. Kaverit alkavat kuitenkin käydä vähiin.
– Perjantaina meitä veteraaneja oli enää kaksi, kun olimme kunnan saunalla makkaraa paistamassa. Kaikki muut olivat leskiä tai kannattajajäseniä.
Padankoskelainen tervaskanto seuraa edelleen tarkasti uutisia lehden ja telkkarin välityksellä. Mies arvelee, että maanpuolustus hoidetaan ennemmin tai myöhemmin Naton avulla.
– EU olisi hyvä rauhan tae, mutta se ei taida päästä koskaan kunnolla jaloilleen.
