Kun Pentti Evikoski käyttää vaimoaan lääkärissä tai sairaalassa, hänelle tuputetaan monenlaista apua.
– Mutta mitä minä kodinhoitajalla teettäisin, kun itseltäkin tahtoo tupatyöt loppua, Evikoski sanoo.
Kodinhoitajat tekevät työtä päivisin, mutta auttaville käsille olisi tarvetta öisin. Vatsavaiva juoksuttaa halvaantunutta vaimoa vessassa, ja edellisyönäkin apua on tarvittu tunnin välein.
– Eevan kaihileikkauksen jälkeen sairaalassa selvitettiin, että sairaanhoitajan pitäisi käydä neljän tunnin välein putsaamassa silmä ja laittamassa silmätipat. Pelkästään yökäynti olisi maksanut 80 euroa. Jos minä olen pärjännyt vaimon kanssa toistakymmentä vuotta, niin kai minä nyt silmätipat osaan laittaa, Evikoski ihmettelee.
Arkea helpottavia apuvälineitä
Mies kehuu olleensa ennalta viisas rakentaessaan vuonna 1978 taloa Luopioisiin. Talo on yhdessä tasossa, eivätkä kynnykset haittaa kulkua.
Makuuhuoneen vieressä on vessa ja sauna. Pentti Evikoski on viritellyt eteiseen arkea helpottavia patentteja. Kaide on tukena vessaan mentäessä. Saunalle mies on nikkaroinut vaimolle oman tason, jotta tämäkin pääsisi löylyyn pari kertaa viikossa.
Evikosken mielestä he pärjäilevät ihan hyvin, mutta silti hoitaja toisensa jälkeen ehdottaa, että vaimo pitäisi viedä laitoshoitoon.
– Ei hän siellä kauaa pärjäisi. Ei mikään kuitenkaan voita kotia, mies sanoo.
Yksinäisyys olisi kauheaa
89-vuotias omahoitava pärjää itsekseen talon ja pihan askareiden kanssa.
– Viime talvenakin pudotin lumet kahdesti katolta. Marjametsään en enää uskalla lähteä, sillä vaimoa ei voi jättää pitkäksi aikaa yksin.
Moni kyselee, miten Pentti Evikoski jaksaa ja surkuttelee tämän arkea. Mies itse on enemmän huolissaan siitä päivästä, kun vaimo ei enää olisikaan rinnalla.
– Minun pitäisi nauttia vapaa-ajasta, kun Eeva on joskus pidempään hoidossa tai sairaalasta. Mutta en minä osaa. Se ei ole mikään helpotus, vaan yksinäisyys tulee nopeasti. Ja tulee sellainen tunne, että nytkö tämä on lopullista.
Pyörällä ruokakauppaan
Kunta tarjoaa veteraaneille maksutta ruuan kotiin. Se on oikeastaan ainoa tuki, johon Pentti Evikoski turvautuu.
Hän tilasi hetken aikaa ruuan myös vaimolle. Kuuden euron hinta tuntui kuitenkin turhan kovalta, etenkin kun vaimo ei pysty aina syömään tuotavia ruokia.
– Ruoka on vuosien varrella heikentynyt. Esimerkiksi kokolihaa ei ole ollut enää vuosiin, jauhettua pöperöä vain.
Evikoski polkee pyörällä kauppaan ja tekee itse sellaiset ruuat, joita vaimon vatsa kestää.
– Samalla saa itsekin ruokavalioon vähän vaihtelua.
Kun vaimo oli vielä paremmassa kunnossa, Pentti Evikoski kävi muutaman kerran kuntoutuksessa.
– Peurungalla olen ollut neljä kertaa. Se on monipuolista touhua, parin viikon reissussa piristyy kyllä.
Viimeiset vuodet vaimon kunto on ollut sen verran heikko, ettei Evikoski ole päässyt veteraanien toimintaan.
Selkä ei kestänyt
Pentti Evikoski oli jo jäänyt selkänsä vuoksi eläkkeelle, kun hän rakensi vuonna 1978 omakotitalon Luopioisten uimarannan tuntumaan. Mies on kotoisin kymmenlapsisesta perheestä Haltian tien varresta.
– Muutimme Luopioisiin, kun palvelut alkoivat lähteä entisestä kotikylästä Hollolassa. Täältä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee.
Nykyisin silläkin on arvonsa, että tytär asuu melkein naapurissa.
– Meillä jäi eläke pieneksi, kun jäimme niin nuorena elälleelle. Mutta kyllä tässä pärjäillään, kun syödään huonompaa ja nukutaan kovemmalla. Sitä on sitkeämpi kun on köyhyydessä kasvanut, mies vinoilee.
Pentti Evikosken selkä ei hajonnut sodassa vaan ”pesänrakennuksessa”.
– Luopioisten talo on kolmas, jonka tein. Rakennusaika oli rankkaa: päivät painettiin leipätyössä ja yöt rakennettiin. Se jätti jälkensä selkään.
Evikoski joutui aikanaan lopettamaan selän vuoksi kuorma-auto- ja bussikuskin hommat.
– Sen jälkeen olin 14 vuotta Askon tehtaalla, mutta lopulta selkä ei kestänyt sitäkään.
Nykyisin hän pärjäilee selkänsä kanssa onnistuneen leikkauksen ansiosta.
Sodasta palattiin tyhjän päälle
Moni ei ymmärrä, miten tyhjältä pöydältä elämä aloitettiin sodan jälkeen. Pentti Evikoski sanoo, ettei hänellä ollut juuri mitään, kun hän astui palvelukseen. Kotiin palatessaan hänellä ei ollut sitäkään.
– Minulle jäi vain ne rikkinäiset housut, sarkatakki ja saappaat jotka armeijasta sain. Siviilivaatteista olin kasvanut sodan aikana ulos, ne olivat kaikki pieniä.
Kotikonnuilla olisi ollut sodan jälkeen tarjolla metsätöitä, mutta töihin ei voinut lähteä kun ei ollut vaatteita, joilla olisi metsässä pärjännyt. Ruuastakin oli pulaa etenkin kaupungeissa.
Poltetussa Lapissa riitti jälleenrakennustöitä, ja Evisalo otti maksuttoman litteran ja teki pikavisiitin pohjoisessa. Siellä miehelle järjestyi kuskin hommia, ja hän alkoi ajaa marjoja Ruotsiin.
Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, että Suomi oli sotien jälkeen kehitysmaan tasolla. Esimerkiksi Evikosken sisar kuoli 18-vuotiaana umpisuolen tulehdukseen.
– Häntä lähdettiin viemään Hämeenlinnaan sairaalaan, mutta auto hajosi matkalla. Ei silloin ollut puhelimia, joilla olisi hälytetty apua, ja umpisuoli ehti puhjeta tien päällä. Se aiheutti vatsakalvontulehduksen, johon ei silloin ollut lääkkeitä, koska antibiootteja ei vielä ollut.
Evikoski sanoo, että yksi sodan harvoista myönteisistä seurauksista oli lääketieteen ja sairaanhoidon kehittyminen.
– Kenttäsairaalassa oli pakko kokeilla mahdotontakin. Silloin viisastuttiin paljon.
Kuin varsa emän rinnalla opissa
1924 syntynyt Pentti Evikoski astui palvelukseen helmikuussa 1943. Luopioisten miehet matkasivat Inkeroisten koulutuskeskuskeen, mutta Evikoski anoi pääsyä Luopioisista kokoon pantuun konekiväärikomppaniaan. Nuorukainen lähti linjaan heti kun vannonut sotilasvalan.
– Silloin elettiin asemasodan aikaa. Ajattelin että pääsisin kuin varsa emän rinnalle oppiin. Se olisi paljon parempi vaihtoehto kuin se että olisi joutunut kylmiltään tosituiskeeseen.
Evikoski päätyi konekiväärimieheksi Syvärille jalkaväkirykmentti 44:n kolmanteen pataljoonaan. Asemasotavaihe päättyi kesän 1944 suurhyökkäykseen. Syvärin pääpuolustusasema murtui juhannuksena, ja edessä oli pitkä ja vaikea marssi takaisin päin.
Sodan loppuvaiheet jättivät jälkensä myös Luopioisten konekiväärimieheen. Hän palasi kotiin parin viikon sairaalakierroksen kautta.
– Olkapäähän tuli kranaatin sirpale. Se ei päässyt paranemaan, kun konekivääriä piti kantaa olkapäällä. Mutta pahempi vaiva jäi murtuneesta kädestä. Veneluuhun sattui kranaattikeskituksessä Nietjärvellä. Hyppäsin kranaattimonttuun, kun silloin sanottiin, ettei kranaatti satu kahta kertaa samaan kohtaan. Käden päälle kaatui puu, joka mursi veneluun.
Vaiva jäi heikolle hoidolle, sillä Evikoskella ei ollut esittää dokumenttia, että käsi oli murtunut rintamalla.
– Muilta kuulin jälkikäteen, miten lähellä oli lähtö Lapin sotaan. Varusteet oli kuulemma jo ehditty lastata junaan, kun tuli tieto, ettei meitä enää tarvittu siellä, vaan saksalaiset alkoivat jo olla laivoissaan.
