Facebookissa on helppo ottaa kantaa minkä hyvänsä asian puolesta kliksauttamalla hiirellä tai painamalla sormella peukku pystyyn. Samoin on yksinkertaista kannattaa jotakin aatetta tai kansanliikettä. Taikka ilmoittautua mukaan tapahtumaan, vaikka ei kuunaan semmoiseen aikoisi osallistua.
Poliisin työssä on saatu karvaita kokemuksia varmuudella osallistuu -ilmoituksista sosiaalisessa mediassa. Eduskuntatalon mielenosoitukseen odotellaan yli tuhatta henkeä, paikalle ilmaantuu lopulta kourallinen. Näin on käynyt muutaman kerran viimeisen parin vuoden aikana.
Kyläkaupat kuolevat vähitellen pois yksi toisensa perästä.
Hiljattain tutkittiin, kuinka tarpeellisena kansalaiset näkevät kylillä olevat puodit. Liikuttavan yksimieliset vastaukset osoittivat kauppojen olevan pienten taajamien elinehto.
Kysymyspatterin asiakkuutta luotaava osio puolestaan paljasti, ettei vastaajista suurin osa ole milloinkaan ostanut puheena olevista liikkeistä mitään. Tai ehkä jäätelön ja muutaman tölkin olutta kerran kesässä.
Kaikki tietävät, mikä mättää. Vakioasukkaat tukkeutuvat keskustaajamiin tai muuttavat kaupunkeihin palveluiden lähelle. Harvat kylille jääneet pääsevät omilla henkilöautoillaan taikka pirssikyydillä asioimaan kirkolla vähintään kerran viikossa.
Kesäasukit ostavat yleensä kaiken tarpeellisen joko asemapaikkojensa marketeista tai isommista keskuksista. Täydennykset tehdään kylän kaupasta, jos sellainen sattuu vielä elossa sinnittelemään.
Pitkä matka on kuljettu 1950- luvulta, jolloin muutaman sadan ihmisen keskittymässä saattoi olla monta kauppaa, mukana sen aikaisia erikoisliikkeitä. Kuljettiin jalan tai hevosella, joten yli kymmenen kilometrin matka koettiin liian pitkäksi, kun tavaraa sai lähempääkin.
Koululaiset veivät aamulla lappusia kauppaan ja hakivat iltapäivällä valmiiksi pakatut nyytit, jotta äiti sai tehdä ruokaa tai leipoa ja isä kessutella.
Puoti toimi useasti yhdessä maalaistalon huoneessa. Valikoimat olivat pieniä tai sitten kyse oli vaikkapa kalastustarvikkeita myyvästä yrittäjästä, joka itse pyyteli veden viljaa välitettäväksi kaupunkien ravintoloihin.
Osuusliikkeillä saattoi olla kylällä sivumyymälänä täysin varustettu sekatavarakauppa, josta ostettiin keskimäärin kerran vuodessa jopa yksi leikkuupuimuri tai henkilöauto, jokunen traktori, muita koneita ja monta mopoa. Myymälänhoitaja lähti monesti itse kalustoa Helsingistä hakemaan. Kirkonkylille ei tullut järkevää asiaa, kun kaiken sai läheltä heti tai tilattuna.
Keskusliikkeet tapasivat perustaa ensin jakamon, josta usein kehittyi sivumyymälä. Ne kuolivat pois pääosin 1960-luvun lopulla.
Mitä sitten pitäisi tehdä vaikkapa Luopioisten muutaman vielä sitkeästi yrittävän kyläkaupan kohdalla?
Itse olen näiden peukuttajien kastia ja väärä mies neuvomaan, vaikka silloin tällöin Aitoossa kyläkaupalla käynkin. Pari kertaa vuodessa ylittyy satasen raja kertaostoksessa, muuten se on räpeltämistä.
Kaupan keskusjärjestöt peräänkuuluttavat kaikenmoisten palvelujen ja eri toimintojen ymppäämistä samaan pisteeseen. Hyvä ajatus. Mutta veikkaukset ja lotot sekä muut rahapelit pelaillaan tätä nykyä yhä useammin kotikoneelta. Ei välttämättä kaivata pajatsoa seinälle tai yksikätistä rosvoa nurkkaan pojottamaan.
Itella taitaa maksaa melko nihkeästi yrittäjälle. Postia paperilla kulkee aikaisempaa kovasti paljon vähemmän. Apteekkarit pitävät kiinni oikeuksistaan kaupittaa lääkkeet joko itse tai ainakin omaan piikkiin. Kalamerkeistä ei juuri kassaan täytettä tule.
Kahvia on helppo keitellä, mutta mitäpä tehdään munkeille, jos kahvistelijoita ei sinä päivänä tulekaan riittävästi. Sama on kohtalo leipähyllyn tuoretuotteilla sekä lihajalosteilla.
Mikäli kauppias ei osaa ennustaa oikein kulutusta, moitetta tulee aina. Tavaraa ei joko ole tarpeeksi tai sitten se on vanhaa.
Luopioisten kylistä Aitoo on elinvoimaisin johtuen oppilaitoksista, Honkalasta, aktiivisesta VPK:sta sekä muutamasta vielä jäljellä olevasta yrityksestä ja vireistä maanviljelijöistä. Hyvä sijainti houkuttelee kanta-asukkaita jäämään sekä uusia muuttamaan.
Toivottavasti kauppoja myös tulevina vuosina on kaksi. Omana nyrkkisääntönäni olen tarjoillut yksinkertaista mallia. Rahat tulee jättää sinne, missä kulloinkin oleskelee.
Matkaa kesäasunnoltamme on teitä myöten täsmälleen saman verran kirkonkylälle ja Aitooseen. Voin siis oppieni mukaisesti käydä hyvällä omallatunnolla kaupoilla joko kirkolla tai kylällä.
Lopetin muutama vuosi sitten lomillani viikoittaiset käynnit muualla kuin Pälkäneellä todettuani saavani kaiken tarpeellisen läheltä. Viikonlopuksi en kanna evästä kunnan alueen ulkopuolelta.
Molemmat edesmenneet veljeni olivat saaneet kaupallisen koulutuksen ja tekivät töitä sillä saralla. Kumpikin lomitti nuoruudessaan muutamana kesänä myymälänhoitajia kiertäen pieniä kyliä.
Veli-Heikki oli 1960-luvun loppupuolella jonkun viikon Rautalammin Myhinpäässä, jossa tehtailtiin ahkerasti pontikkaa. Kilpailu korpirojukokkien välillä oli sen verran kovaa, että pullon sai tehtaanmyymälästä hyvin halvalla.
Ysitie Jyväskylän ja Kuopion välillä kulkee läheltä Jyväskylän suurajoista tuttuja Myhin mykkyröitä. 1970-luvulla mansikanviljely alkoi keskittyä Suonenjoelle ja muihin lähikuntiin. Niinpä valtatien varrella näkyi vähän päästä kyltti Mansikkaa X km.
Matkustimme kerran veljeni Erkin kanssa Pohjois-Savoon kyseistä väylää myöten. Myhinpään opasteen kohdalla hän tokaisi: ”Tuossa voisi lukea Pontikkaa 10 km.”
