Päätteeks’ jahtipäivän syksyisen
hirviveikkojen pirteän joukon reppuineen
saa vieraakseen Siperian tulipaikka ikiaikainen.
Ukot piirittävät tervasroihun komean,
vääntäytyvät ääreen tulen hehkuvan.
Sen parhaan paikan vallannut on itselleen,
Väiski, tulentekijä ja vanhin jahtiseurueen,
makkaraa viiltelee hän jo paistotikussaan.
”Heh”, tarinankertoja tuo armoitettu,
naurahtaen nostaa makkaransa ylle liekkien
ja kallistaen hiukan lakkiaan alkaa kertomuksen
jahtipoluilta takaa vuosikymmenten.
Nuoremmat legendaa nyt kuulla sai,
miten ennen kaadettiin hirvet suuret,
koirat oivat luodoistansa ketut ulos toi,
miten ammuttiin alas sorsaparvet huimat,
jänöjussit valkoturkit jälkeen ajon tuiman
usein saaliinakin kotiin kannettiin.
Tarinoita kuullaan myös kertojien muiden,
tuli lämmittää ja madaltuu pino nuotiopuiden.
Hämärtyy jo ilta, kas, pimeäks’ käy metsä ympärillä,
mutt’ viihtyisää on yhä jahtiystävillä.
Päättyy kaikki hyvä, kuten uuden miehen ”sarvipotti”,
niinpä nuotio jo hiiltyvä, mi’ lämpöään meille hohti,
jäähtyessään lähettelee kotiin yhden illan ystäviään,
oivia jahtiveikkoja noita, emäntiään hellimään.
21.02.2012 Antti Nikkinen, runo syntyi 1970- luvun lopun ja 1980-luvun hirvijahtien valokuvia katsellessani ja nuotiohetkiä muistellessani.
