Pälkäneläinen matematiikan lehtori Vuorinen kirjoitti tekemästään Perun matkasta niin perusteellisen selostuksen, että minä puolestani voin vain kertoa, että Suomen espanjanopettajat ry järjesti tämänvuotisen opintomatkan jäsenilleen Peruun. Olin mukana kaavailemassa matkaa jo viime vuonna ja säästin osaltani pari sataa euroa joka kuukausi voidakseni toteuttaa suunnitelmani käydä tutustumassa niin monesta yhteydestä, muun muassa Vargas Llosan kirjoista ja aikaisemmista tuttavuussuhteistani, tuttuihin asioihin. Lähdin 7. kesäkuuta 21 muun osallistujan kanssa Helsingistä ensin Amsterdamiin ja sieltä sitten Limaan. Palasin kotiin juhannuksena.
Lima sijaitsee Tyynen valtameren rannalla ja laskeutuminen kentälle meren yltä ei pelottanut, vaikka Andien vuoriston yllä olisi ollut ihmeteltävä, kuinka jostain löytyisi niin tasainen paikka, että siellä olisi lentokenttä.
Ensimmäisinä päivinä kävimme turistibussilla etelässä Piscossa, Icassa ja aavikon pikkukaupungeissa. Perun talvi merkitsi sitä, että meillä oli vähän sukkia ja takkeja mukanamme, jottemme olisi palelleet, kun yöt voivat viileitä.
Päivällä oli 16–23 astetta. Lensin muiden mukana 9-paikkaisessa pikkukoneessa Nascan viivoja katsomassa. Näimme monta museota, keitaan dyynit ja loppumattomat hiekka-aavikot sekä guano-saaren linnut ja merileijonat.
Matka Machu Pichuun
Limassa on yli 10 miljoonaa asukasta ja asuimme aika hyvinvoivalla alueella (Miraflores). Hotellissa näimme TV:stä etupäässä kauheita uutisia rikoksista, joita selvitettiin. Kurjuus tuli epäsuorasti esiin.
Ohjelmassa oli kolmen päivän tutustuminen yhteiskuntaan ja kulttuuriin yhden yliopiston luennoilla. Amerikkalaisessa koulussa saimme seurata opetusta. Kielikoulutusta nähtiin yksityiskoulussa, missä saimme keskustella opettajien kanssa ja nähdä heidän käytössään olevan laitteiston.
Cuscoon ja Machu Pichulle lähdimme aamulla kello viisi hotellista. Cusco oli suurempi kaupunki kuin luulin, vanha keskusta oli laaksossa mutta rinteille oli rakennettu paljon uusia taloja. Puhuttiin asukkaita olevan kohta puoli miljonaa.
Nousu yli3000 metrinkorkeuteen ei sujunut ongelmitta. Ensimmäisenä iltana vietiin sairaalaan nuori migreenipotilas. Seuraavana päivänä minäkin sairastuin ja oksentelin. Lääkäri tutki ja totesi, että se on vuoristotautia ja määräsi lääkettä. Kun edelleen podin hengitysvaikeuksia, suostuin jo hänen pyyntöönsä mennä sairaalaan happihoitoon ja tiputukseen yms. Hoito oli hyvää ja tehokasta. Niinpä pääsin yhden vuorokauden päästä takaisin jatkamaan matkaa.
Machu Pichulle menimme isänpäivän aamuna kello kuuden jälkeen takseilla, junalla ja linja-autolla. Matka vuorilla olevassa maalaismaisemassa oli mielenkiintoinen. Kauraa ja ohraa oli pelloilla pystyssä, sitä korjattiin kai tarvittaessa. Isoja koneita ei näkynyt missään. Kouluja sentään oli tasaisesti kylissä ja talot olivat kaikki aika vaatimattomia. Jokilaaksossa oli idyllinen rata joten junassa oli tunnelmaa. Itse temppelialueella kävimme tyhjissä hautakammioissa, ihailimme rakennelmia ja kulttiviljan viljelyyn rakennettuja penkereitä. Huipulla muuan kavereistani sai pyörrytyskohtauksen. Pyysin erästä vartijaa auttamaan häntä, kun itsekin olin heikossa kunnossa ohuen ilman takia, ja hänet talutettiin sitten alas bussin lähtöpaikalle.
Laamoja alpakoita
Titicaca-järvelle mentäessä näimme villit laamat ja alpakat aroheinää syömässä ylätasangolla. Siellä kulkee junia mutta me matkasimme Punon kaupunkiin turistibussilla lumihuippuisten vuorten ohi. Perillä meillä oli kyömynenäinen ketsuan kieltä osaava opas, joka osasi myös englantia espanjan lisäksi. Hän sanoi, että aimaraa puhuvat ihmiset ovat leveäkasvoisia ja pyöreänenäisiä tyyppejä, joita asuu kaupungin toisella puolella. Vierailimme kahdella intiaanisaarella tutustumassa heidän elämäänsä.
Matkalla Juliacan kentälle poikkesimme vielä yhden kulttipaikan äärellä, missä oli hautojen jäänteitä. Sitten lensimme Juliacasta takaisin Limaan Andien yli.
Limassa perehdyimme vielä arkeologisiin kaivauksiin Auringon temppelin luona tutuksi tulleen oppaamme johdolla.
Pitkät päivät ja perusteelliset selostukset maan ihmeellisestä menneisyydestä väsyttivät, vaikka olivatkin mielenkiintoisia. Kotiin palasimme juhannusyönä ja kansainväliselle Vantaan kentälle tulvahti samalla puolialastomia etelä-Euroopasta tulleita suomalaisia rantasandaalit jalassa hakemaan matkatavaroita hihnalta. Me vähän ihmettelimme tätä kaiken muodollisuuden unohtanutta villiä joukkoa, kun Perussa koululaisetkin olivat univormuissa ja riveissä, missä heitä näimmekin.
Soile Marjatta Aakkula, kieltenopettaja
