Jos 1970-lukuisesta Rautajärven kylästä pitää yksi ikimuistoinen paikka mainita, Jarmo Pirttiniemelle se on ehdottomasti koulu. Tokihan oma kyläkoulu on kenelle tahansa maalaispitäjässä kasvaneelle tärkeä juttu, mutta Pirttiniemelle koulurakennuksesta pihoineen ja viereisine pelikenttineen muodostui tavallistakin merkittävämpi miljöö.
– Asuin ihan vieressä. Kun koulun kello soi, ehdin kotipihasta hyvin jonoon. Opettaja sanoi, että jaha, pitkämatkalaisetkin kerkisivät, Riihimäellä jo liki 30 vuotta asunut Pirttiniemi naurahtaa.
Hän ei teeskentele olleensa kiinnostunut likikään kaikista koulun oppiaineista tai välttämättä aina järjestyssäännöistäkään, mutta oman opinahjon lämminhenkisyys ja kyläyhteisön turvallinen tunnelma on jäänyt ikuisesti mieleen.
– Johtajaopettajan poika oli parhaita kavereitani. Koulussa saatoin saada opettajalta huutia, ja jälki-istunnostakin on kokemusta. Sitten kun menin kotiin ja lähdin samantien soittamaan opettajan ovikelloa ja pyytämään hänen poikaansa ulos kanssani, opettaja oli kuin ei mitään skismaa olisi ikinä ollutkaan. Tarjosi maitoa ja keksejä. Oli se mainiota aikaa.
Rautahovissa soi humppa
Koulun viereisellä jääkiekkokaukalolla kuluivat talvipäivät ja -illat. Samasta pihapiiristä nousevaan harjuun taas sai väsätyksi suksi- ja pulkkamäkiä niin välitunteja kuin iltojakin varten.
– Nyt kun katsoo, niin yllättävän korkeahan tämä harjun mäki on koulun pihaan päin. Kivihyppyrin päältä kun laskettiin, niin ei ihme, että pulkan takareuna iski ikävästi alaselkään, Pirttiniemi veistelee.
Kaukana ei ole Rautahovikaan. Siellä pidettiin käytännössä liki kaikki kyläläisten yhteiset juhlat ja tanssi-illat. Polvenkorkuisena Pirttiniemikin kävi jo ensimmäiset humppaorkesterit katsomassa ja kuulemassa. Odottamisen aihe oli aina sama. Kaksi biisiä rockia tuli jossakin vaiheessa ohjelmistoa. Myöhemmin oli aika perustaa oma bändi, ja se veteli punk-vaihteella.
– Jokisen Timmerin kanssa soiteltiin ensin kitaralla ja ämpäreistä tehdyillä rummuilla. Yhteinen harrastus jatkuu yhä, ja olemme siitä lähtien pitäneet yhteyttä vaihtelevalla taajuudella. 1980- ja 1990-luvun vaihteen tienoilla kävin täällä harvemmin, mutta nykyisin vietän kesäisin Kortteenpohjalla mökillä pari viikonloppua kuukaudessa.
Pirttiniemellä on neljä poikaa, joista osa on jo aikuisia. Miehen nykyinen kihlattu on niin ikään rautajärveläislähtöinen.
Samat rakennukset paikoillaan
Rautajärven raitti ei ole muuttanut muotoaan 40 vuodessa paljonkaan. Näkymää hallitsevat yhä samat rakennukset, joskin niitä on toki remontoitu ja käyttötarkoituskin on hieman muuttunut.
– Kävin jo pikkumuksuna siinä Tiusasen vanhassakin kaupassa. Kun uusi rakennus sitten tuli, se oli ihan luksusta. Voiman kauppa ja kyläbaari olivat niin ikään merkittäviä rakennuksia. Nyt rakennukset ovat jäljellä, mutta suuri osa palveluista on lakkautettu, Pirttiniemi tuumailee.
Posti, pankkien konttorit ja kyläkapakka ovat tosiaan hiljentyneet. Vanhassa Voiman talossa on sen sijaan pitkään toiminut Jari Hippeläisen sekatavarakauppa, ja elintarvikeliikekin kylälle saatiin jokin aika sitten pitkän tauon jälkeen. Sen kanssa samassa kiinteistössä toimii muun muassa kahvila.
– Tämä Itäkeskus on piristysruiske kylälle. Toivottavasti homma toimii tulevaisuudessakin.
Lapsuudesta ja teini-iästä Pirttiniemen mieleen ovat jääneet pysyvästi myös helteiset päivät kylän uimarannalla, istuskelut kentän viereisellä maitokopilla ja polkupyörien crossiradaksi mainiosti soveltunut Lehdon mäntymetsä. Vanhan sahan läheisessä koskessa puolestaan mulahdettiin joskus tahattomastikin vedenpinnan alle.
Pelon aiheita ei pikkupojalle 1970-luvun puolivälin Rautajärvellä paljon ollut. Viinamäen miehet saattoivat baarista tullessaan jotakin karjaista heitä hieman provosoineille natiaisille, mutta tuttua väkeähän hekin olivat.
Teininä tie vei naapurikyliin ensin polkupyörällä, sitten mopolla. Viikonloppuillat alkoivat kulua talvisin Aitoon Honkalassa ja kesäisin Eräjärven Rönnillä. Kummassakin paikassa kun soittivat tuohon aikaan maan silloiset huippubändit.
Jukeboksista löytyi Juicea
Siinä missä koulut ovat perinteisesti kylien keskuksia, niin kyllähän niitä ovat myös baarit. Rautajärvellä taajaman keskipisteen tuntumassa sellainen oli iät ja ajat. M.A. Nummisen kirjoittama keskiolutkuppilakirjakin noteerasi tämän kapakan.
Jarmo Pirttiniemi muistaa, kuinka kylän kaljasiepot saattoivat 1970-luvulla baarista tullessaan nukahtaa kesäaikaan vaikka Härmänojantien varteen. Siinä oli pikkusälleillä kummastelemista.
Kun Pirttiniemi itse varttui anniskeluravintolan asiakkaaksi, kippolassa kuulemma noudatettiin joskus jokseenkin harmaalle alueelle sijoittauvaa toimintaa. Ovet suljettiin aukioloajan päättyessä, ja verhot ilmestyivät ikkunoiden eteen. Sisällä jatkui kuitenkin saman asiakaskunnan kesken iltaviihde katkeamatta vielä jokusen tunnin.
Itselleni jäi kyläbaarista mieleen lähinnä se, että kun joskus serkkupoikaa linja-autolle saattaessa tuli poikettua sisään, niin jukeboksiin piti viisikymmentäpenninen työntää, jotta Juice Leskinen pääsi ääneen. Saman baarin edessä seisoskeli joskus hevonenkin. Eikä häävisti kiinni sidottuna. Vaarini otti olutta harvakseltaan mutta silloin kun otti, niin mopo hieman karkaili käsistä. Tai tässä tapauksessa reki tai kärryt, vuodenajasta riippuen.
