Kristiina Harjula kirjoitti esikoisromaaninsa Pispalan kiviä, koska ei voinut olla kirjoittamatta.
– Sitä sanotaan, että ihminen kirjoittaa, jotta saisi selville ajatuksensa. Tai oppiakseen tuntemaan itsensä paremmin. Minä kirjoitan noista molemmista syistä, mutta Pispalan kiviä -teosta kirjoittaessani en näitä syitä pohtinut. Kirja vain tuli.
Toisaalta kirjan aihe oli muhinut Harjulan päässä vuosikausia. Hän oli haaveillut kirjoittavansa lapsuutensa Pispalasta, koska halusi vangita paperille asuinpaikan tunnelman.
Tarkemmin hän ei ollut kirjan rakennetta tai sen henkilögalleriaa miettinyt. Kirjaa ei kuitenkaan ajanpuutteen vuoksi syntynyt.
– Arjen rutiinit täyttivät elämän. Ei naisilla ollut aikaa linnoittautua puoleksi päiväksi autotalliin, Harjula toteaa.
– Kolmivuotiseen kirjoittajakoulu Viita-akatemiaan pääsy muutama vuosi sitten oli minulle onnenpotku. Siellä aloitin teoksen kirjoittamisen ja minulle selkeni, miten se tulisi rakentaa.
Tarina lapsen näkökulmasta
Viita-akatemiassa Harjula alkoi toden teolla nauttia kirjoittamisesta.
– Kirjoittaminen tarjosi oman tilan, jossa oli hyvä olla ja jonne maailman melskeet ja kaoottisuus eivät tunkeutuneet. Täytyy sanoa, etten hirveästi tuntenut luomisen tuskaa.
Hän päätti kirjoittaa teoksen lapsen näkökulmasta. Syntyi päähenkilö Raili, joka asuu isän ja äidin kanssa Pispalan rinteessä talossa, jonka kivijalassa on mummun kauppa.
Teoksen alkupuolella naapuriin muuttaa Eedit, taiteilija, jota Raili ihailee koko pienen tytön sydämellään. Kansanomaisiin ihmisiin tottunut Pispala menee sekaisin, kun Eedit tuo sinne Pariisin: älykköpiirin, jossa jutellaan Baudelairesta, Camusista ja Sartresta.
Lopulta käy huonosti: Railin elämä pirstoutuu, kun Eeditistä tulee isän rakastaja.
– 1950-luvulla lapsille ei juuri puhuttu. Ajateltiin, ettei lapsi ymmärrä mitään, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, Harjula taustoittaa näkökulmavalintaansa.
– Lapsi kuitenkin kuulee ja näkee kaiken ja täyttää tyhjät kohdat vajavaisen ymmärryksensä avulla. Se on syy, miksi lapsi kärsii mielestäni vanhempien ristiriitatilanteista kaikkein eniten.
Pelko loukkaamisesta
Jossakin vaiheessa Harjula kohtasi ongelmia. Mietitytti, mitä hän voisi kirjoittaa loukkaamatta ketään.
– Viita-akatemian opettaja kuitenkin laukaisi lukkoni. Hän sanoi, että eihän sitten lopulta voi kirjoittaa yhtään mistään, jos pelkää alati loukkaavansa jotakuta. Että eihän kukkasistakaan voi kirjoittaa, kun silloin allergikot suuttuvat.
Harjula tajusi, että hänen tulisi vain antaa mennä. Ja hän antoi.
Lopulta kirja syntyi nopeasti.
– Kun luin syntynyttä teosta, mietin, että eikö lapsuuteni tämän kamalampaa ollutkaan, Harjula naurahtaa.
Armahduksesta tuli kirjan pääteema kuin sattumalta.
– Tajusin, ettei kukaan meistä voi lopulta tietää vanhempiensa haavojen syvyyttä.
Takaisin Pispalaan
Harjula sai teoksesta palautetta useammalta kustantajalta. Kaksi kiinnostui siitä tosissaan. Harjula valitsi Kariston.
– Kustannusprosessin aikana jouduin selkiyttämään draamankaarta jonkun verran, ja heivaamaan ylimääräisiä hahmoja pois.
Upea hetki oli pidellä painokoneesta tullutta romaania käsissä.
– Sitten mietin, että apua, jos tämän lukeekin joku. Ja heti perään syntyi toinen pelko: entä jos kukaan ei lue? Tuntui kuin olisin ollut lapsi, joka pelkäsi, että häntä alettaisiin kiusata hörökorvista tai karsastavista silmistä.
Harjula on kuitenkin saanut teoksesta kannustavaa palautetta. Ensimmäinen painoskin on lähes loppuunmyyty.
– Viikoittain joku soittaa minulle ja haluaa keskustella teoksesta. Kirjoittaessa sitä on niin yksin, että tällaiset kontaktit todella lämmittävät mieltä.
Harjula kirjoittaa parhaillaan toista romaania.
– Samoissa maisemissa liikutaan. En minä Pispalasta pääse eroon. Kai sen todistaa jo se, että olen muuttanut sinne elämäni aikana neljä kertaa takaisin.
Kristiina Harjula vieraili Kangasalan Kirjakahvilan vieraana Kahvila Novelliassa sunnuntaina.
