Se, että molemmille kaupataan tänä syksynä neuleostoksilla vaatekaupassa ”knitsejä”? Ei, vaan se että molempien mielestä amerikkalaisuus on ihan jees ja suomalaisuus ei niinkään.
Amerikkalaiset ovat viime ajat vääntäneet musiikkia vahvasti 1990-luvun teknopopin hengessä. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, koska 2 Unlimited, Dr. Alban ja lukemattomat yhden hitin ihmeet ovat eittämättä eräänlaista kulttiainesta ja parhaimmillaan mainiota menomusiikkia. Kun Suomi ja muu Eurooppa hytkyi teknopopin vallassa 1990-luvulla, Amerikassa tuhahdeltiin ”euroroskalle” ja keskityttiin kasvattamaan partoja ja synkistelemään flanellipaidoissa grunge-hengessä tai räppäämään.
Nyt 1990-luvun teknoklassikoita lainaillaan ison meren takana häpeilemättömästi ja myydään meille takaisin. Olo onkin vähän kuin pojalla, joka yritti keväällä saada naapurinpojan turhaan innostumaan ritarileikeistä – nyt kun naapuri on hoksannut ritaritouhujen hienouden, itsellä on jo innostus kääntynyt poliisileikkeihin eivätkä ritaritouhut enää niin säväytä.
Amerikkalaisilla vaikuttaa muutenkin olevan itseluottamus kohdallaan. Muissa maissa onnistuneiden elokuvien ja tv-sarjojen oikeudet ostetaan valtameren taakse ja niistä tehdään oma, joskus jopa tyystin identtinen versio. Ideoiden puutetta ja häikäilemätöntä kopiointia vai suurta itseluottamusta – ”me osaamme tehdä tästä vielä paremman”? Lopputulosten perusteella osutaan lähemmäs ensimmäistä.
Elokuvamaailmassa amerikkalaiskatsomus toki näkyy sisällön lisäksi siinä, mihin elokuviin Hollywoodissa sorvataan nykyään jatko-osia. Pääsääntöisesti ne ovat niitä, jotka ovat menestyneet Yhdysvalloissa mutta flopanneet muualla maailmalla. Pääsääntöisesti ne ovat aika surkeita tai viimeistään jatko-osa romuttaa ensimmäisen elokuvan onnistuneet hetket. Onko joku oikeasti halunnut nähtäväkseen Rautamies Kolmosen tai kaahailuelokuva The Fast and The Furious Kuutosen? Jatko-osat pitäisikin tehdä juuri niistä Amerikassa flopanneista elokuvista.
Samaan aikaan meillä Suomessakin on ihan kivoja asioita, mutta täällä tykätään kieriskellä niiden ympärillä kielteisyyden kautta. Vuonna 1951 alkunsa saaneen Marimekon kaikki kolme tehdasta sijaitsevat Suomessa ja yhtiö tähyilee ulkomaiden, myös Yhdysvaltojen, valloitusta. Suomalainen tapa tukea omiensa tavoitetta on kaivaa säännöllisin väliajoin mitä mielikuvituksellisimpia yhdennäköisyyksiä Marimekon tekstiilikuosien ja milloin minkäkin espanjalaisen kassin tai vintiltä löytyneen vanhan maalauksen välillä. Koska Marimekossa tuskin on haluttu tarkoituksella lähteä tällaiseen riskialttiiseen ”markkinointiin”, olenkin taipuvainen uskomaan, että joku yhtiön entisistä työntekijöistä tonkii kohuja kiusallaan esiin – sanat Marimekko ja plagiointi samassa lauseessa viuhahtavat luultavasti varsin nopeasti toimitusten suodattimien läpi.
Meillä on ollut ylpeydenaiheena myös matkapuhelinvalmistaja Nokia, joka on kuitenkin ollut ihan kamala siitä lähtien kun sillä ei enää mennytkään niin hyvin. Nokian uutuudet on voitu kirjavin argumentein ampua alas kelvottomina tekeleinä ja keskittyä ylistämään jokaisen suomalaisen märkiä unia, kuten Samsungin ja erityisesti Applen tuotteita – yllättäen silloinkin kun Nokia sattui keräämään kansainvälisiä kehuja. Yleensähän suomalaiset lankeavat kehräämään ulkopuolisen tunnustuksen edessä.
Siihen nähden, että kukaan ei Nokiasta näyttänyt pitävän, yhtiön myymisestä nousi tolkuton haloo. Täysin susi se ei kai sittenkään ollut, sillä sen ostivat amerikkalaiset.
Television mainoskatkolla minulta kysyttiin, mahdetaanko amerikkalaisille myydä ripsiväri mallia ”Super Volume FX Special 100% hot-look” samalla nimellä – amerikkalaisellehan tuossa ei ole mitään eksoottista. Luultavasti myydään ja oletettavasti tuotetta ostetaan vieläpä vailla minkäänlaista alemmuudentuntoa. Olisikin herkullinen tilanne, jos Amerikan-markkinoilla alettaisiin hakea tuotteiden mainontaan eksotiikkaa käyttämällä suomen kieltä – ”huippusäkenöivän silmän sävähdyttävä” ripsiväri. Miksei myös ”huippusaekenoeivaen silmaen saevaehdyttaevae”…
Suomessa tilanne joko ohitettaisiin olankohautuksella tai sitten riemu repeäisi käsittämättömiin mittasuhteisiin.
Jälkimmäinenkin täällä osataan: Ilta-Sanomissa ilakoitiin jokin aika sitten, miten ”Melkein koko maailma soittaa melkein suomalaisen yhtyeen biisiä”. Hyvä me! Ainakin melkein.
Jani Oksanen
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, jolla ei ole koskaan ollut mitään amerikkalaisuutta vastaan.
