Lintulan luostari: Nunnat ja yksi pappismunkki asustivat sota-aikaan kuusi vuotta Kuhmalahdella

Evakkonunnien muisto elää yhä

Kuhmalahdella menehtyneiden nunnien haudalla pidettiin ortodoksisen perinteen mukainen muistopalvelus, panihida.

Kuhmalahdella sotien aikana evakossa olleiden nunnien muistoa halutaan yhä vaalia. Sen osoitti runsas osallistuminen sunnuntain ekumeeniseen jumalanpalvelukseen ja sitä seuranneeseen muistopalvelukseen, panihidaan, Kuhmalahdella menehtyneiden nunnien haudalla.

Juhlapäivän sanajumalanpalvelus keräsi lähemmäs sata osallistujaa. Mukana oli edustusto Lintulan luostarista saarnan pitäneen isä Hermannin johdolla, oman seurakunnan väkeä ja monia osallistujia myös naapuriseurakunnista.

Kuhmalahdelle tuli evakkoon alkujaan nelisenkymmentä nunnaa. Heistä neljä menehtyi sotavuosina, kaikki syksyllä 70 vuotta sitten. Juhlapäivän tilaisuudet järjestettiin heidän ja kaikkien pitäjässä asuneiden nunnien muistoksi.

Viimeisin Kuhmalahdella olleista Lintulan luostarin asukeista menehtyi vuonna 1998. Ainoa näkyvä merkki evakossa olleista nunnista on uuden hautausmaan muistoristi.

 

Mustapukuisten joukko herätti ihmetystä

Pentosali täyttyi ekumeenisen juhlapäivän osallistujista.

Kesällä 1940 Kuhmalahdelle asettuneet nunnat, joukossa yksi pappismunkki, viipyivät pitäjässä yhteensä kuusi vuotta. He kaikki asuivat suurimman osan ajasta Ala-Hinkkalan talossa Vehkapuntarin kylässä.

– Mustapukuisten joukko aiheutti alkuun ihmetystä umpiluterilaisessa Hämeessä. Naapureille heidän jokapäiväinen elämänsä oli uusi ja outo kokemus, nunnien evakkovuosista Pentosalin kahvitilaisuudessa kertonut historioitsija Raine Raitio mainitsi.

– Vähitellen heihin totuttiin. Pitäjäläiset oppivat tuntemaan nunnat ahkerina ja ystävällisinä ihmisinä.

Pääosin umpivenäläisten luostarin asukkaiden ja kyläläisten tottumista toisiinsa helpotti se, että nunnat kävivät töissä lähitienoon taloissa. Työväestä kun oli huutava pula miesten sotiessa rintamalla.

Vaatimatonta elämää viettäneet nunnat saivat töistä vastineeksi pientä rahapalkkaa. He hankkivat myös elantoa marjastamalla, kalastamalla ja sienestämällä Ala-Hinkkalan isäntäväen kanssa.

 

Perunan nostossa ja tietä rakentamassa.

Pirkko-Liisa Vappula ihmetteli lapsena nunnien pitkiä helmoja. Vieressä Juhani Yli-Hinkkala.

Nunnat yrittivät järjestää evakkoluostarinsa elämän samanlaiseksi kuin se oli ollut Lintulassa. Kyläläisetkin osallistuivat joskus hartaushetkiin. Pirkko-Liisa Vappula muistaa olleensa isovanhempiensa mukana kiitosjuhlassa.

– Oli tarkoitus viedä sinne ruokatarvikkeita. Meiltä annettiin jauhoja ja perunoita.

– Samat meiningit siellä oli kuin nyt hautausmaalla. Teetä ja limppua tarjottiin, Vappula muisteli ortodoksien tapoja.

Maataloustöihin tottuneet nunnat auttoivat myös Vappulan tilan väkeä.

– Meistä lapsista tuntui ihmeellisestä, kun nunnat tulivat perunamaalle pitkät helmat maata viistäen. Heillä oli harmaat työvaatteet, vähän he niitä kuorivat, kun tulivat sisälle syömään.

Pitkiä hameita ihmetteli myös nuorena poikana Tuomo Rauhalahti.

– Kulkivat helmojensa kanssa kellarista hakemassa siemenperunaa ja syksyllä taas noston aikaan veivät sinne perunoita.

Tien tekijöinäkin nunnat kunnostautuivat Rauhalahden kotona, kun he rakensivat tiepohjaa vieri viereen asetettujen risukimppujen avulla. Sama kulkuväylä, vuosien mittaan paranneltuna tosin, on käytössä edelleen.

– Kaikkein ihmeellisin muisto on se, kun kerran näin yhden nunnan konttaavan ojassa tien vieressä. Mahtoiko siinä jotenkin rangaista itseään, juhlapäivän tilaisuuksiin osallistunut Tuomo Rauhalahti mietti.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?