Tuskien suurten syys

Kostianvirran taistelun 200-vuotisjuhlaa vietettiin vajaat 9 kuukautta ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Suomen taivasta synkensivät lisäksi toisen sortokauden pilvet; ilmassa oli uhkaa ja levottomuutta. Taas kerran Suomen kansa sai peloissaan miettiä, mihin suuntaan suurvaltojen liikehdintä sen heittäisi.

Pälkäneläinen Miina Häger, paikallinen runoilija ja monipuolinen vaikuttajanainen, kirjoitti 5.10.1913 runon, jossa Kostianvirran taistelun aikaiset kärsimykset ja oman ajan ahdistus kohtaavat.

 

Kostialla

 

Kuljen äyrästä Kostian,

tunnen kesän taas kuihtuvan.

Syksyn lehtiä astelen

saavun kentälle muistojen.

 

Polku valleja piirtäen,

hiipii varjossa leppien.

Rivi kuoppien sivuun jää.

Patsas katsehen kiinnittää.

 

Kivi harmaja koruton

puhuu: hiljaa, nyt juhla on.

Kaukaa humajaa menneisyys,

kaukaa tuskien suurten syys.

 

Kaikaa kaunehin tarina:

Kaatui, puoltaen kalleinta,

miehet, edestä oikean,

uhrin antaen suurimman.

 

Siitä urhojen kaivamat

vallit vieläkin kertovat.

Ajan hammas ne vitkaa syö,

vaan ei katoa hengen työ.

 

Kaksisataa on kertaa jo

uusi versonut nurmikko

hautain yllä. – Taas jäähdyttää

toiveet kohtalon routa, jää

 

Väkivallan taas ilkkuvan

näkee, kaataen kauneimman.

Voimat parahat kahlitaan.

Talven merkit on yllä maan.

 

Mutta kuulee myös huolien

yllä kiirivän sävelen:

Kylvöön käytti ken syksysään,

työ sen ehtivi hedelmään.

 

Hengen voiman nyt taistelo,

jälkipoven taas tuomio.

uudet urhot käy esiin nyt.

Vanha kylvö on tähkinyt.

 

Hiljaa – urhojen juhla on.

Paikka pyhä. – Mä arvoton

suurta kaunista siunaten

astun kummulta arkehen.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?