– Se on se onnistumisen tunne. Se tunne, kun saa vaikkapa puolustettua pallon takaisin peliin, kuvailee pälkäneläinen Tomi Perkiö lentopallon perimmäistä olemusta ja lajin viehätystä.
Nuoresta iästään huolimatta Perkiö on ehtinyt pelastaa pallon peliin lukuisia kertoja elämänsä aikana: harrastus on jatkunut jo kymmenkunta vuotta, vaikka se saikin alkunsa hieman yllättävästi.
– Olin mukana, kun isoveli meni aloittamaan lentopalloa. Harjoituksissa oli vähän porukkaa ja valmentaja kysyi minua mukaan. Oikeastaan olin sitä vähän halunnutkin, Perkiö hymähtää.
Pohjat lajin harrastamiselle olivat siinä mielessä kunnossa, että ennen isoveljeä sekä perheen äiti että isä olivat pelanneet lentopalloa ja Tomikin oli seurannut jo monet pelit ja harjoitukset katsomon laidalta. Hänen mukaansa lentopallon maine harrastajan kannalta vaikeasti lähestyttävänä lajina ei ole tuulesta temmattu.
– Onhan se vaikeaa joihinkin muihin lajeihin verrattuna, kun perusteita pitää osata vähän enemmän.
Alle kouluikäisenä lajin itse aloittanut Perkiö ei näe silti esimerkiksi ikää esteeksi lentopallon aloittamiselle.
– Meidänkin joukkueeseen tuli hiljattain yksi kaveri, joka ei ollut koskaan aikaisemmin pelannut lentopalloa. Ei hän sieltä nykyään mitenkään siinä mielessä erotu. Kiinnostuksen se aloittaminen vain vaatii.
Ensi alkuun taitojaan voi hioa ilman joukkuettakin. Moni on aloittanut lajiin perehtymisen kaverin kanssa tai seinää vasten pallotellen. Joukkuetta etsiessä voi olla hyvä huomioida oman taitotason lisäksi myös muun ryhmän osaaminen ja kunnianhimo – naama irvessä voittoihin pelistä toiseen tähtäävä porukka ei välttämättä pidemmän päälle riemastu ”aloittelijasta” riveissään.
Perkiö muistuttaa kuitenkin, ettei kenenkään tulisi koskaan asennoitua muihin pelaajiin ylivertaisena.
– Aina voi olla jossain asiassa vielä parempi. Koskaan ei ole valmis.
Pallo vie, pallo tuo
Jos vuori ei tule Muhammedin luo, on Muhammedin mentävä vuoren luo. Sama pätee mereen ja kalastajaan ja tavallaan myös lentopallon pelaamiseen ja Tomi Perkiöön. Kun mahdollisuutta lentopallon pelaamiseen ei löytynyt Pälkäneeltä, harrastus vei naapuriin Kangasalle. Kun joidenkin vuosien jälkeen joukkuetoiminta hänen ikäisissään hiipui, katseet piti kääntää jälleen naapuriin – tällä kertaa Tampereelle. Siellä Perkiö pelaakin edelleen Kalevan Lentopallon eli KaLen joukkueessa.
Tähtäin joukkueella on B-junioreiden SM-lopputurnaukseen pääsyssä, mikä vaikuttaa realistiselta tavoitteelta. Samalla joukkueella hankittiin jokin aika sitten SM-hopeaa, ja tämän kauden ensimmäisessä turnauksessa tilille kertyi pelkkiä voittoja. Omat hyvät otteet veivät Perkiön kesällä Viroon leirille aluejoukkueen mukana.
Vaikka Perkiö on iältään niin sanottu nuorempi B-juniori, on hänellä jo kokemusta myös miesten peleistä. Hän teki debyyttinsä kolmossarjassa viime keväänä poikkeuksellisessa 14 vuoden iässä. Paikkana tuolloin oli hänelle kovin tuttu yhteiskoulun sali, ja vastassa verkon toisella puolella Pälkäneen Luja-Lukko, jonka kanssa hän nytkin harjoittelee muutaman kerran viikossa.
– Osasin vähän odottaa, että jotain sellaista voisi olla edessä, kun KaLe tuli Pälkäneelle pelaamaan. Aina siitä pälkäneläisyydestä melkein kuitenkin treeneissä jotain vinoillaan – vaikka pari kaveria on Lempäälästä ja valmentajatkin Pirkkalasta, Perkiö valottaa tamperelaisjoukkueen sisäisiä kuvioita ja silloista tilannetta.
Hän myöntää, että syöttöruutuun asteleminen tutussa salissa vierasjoukkueen puolella oli tiukka paikka.
– Syötin ässän, mutta tein sitten pari virhettäkin. Kyllä siinä jännitti ja oli paineita.
Tilanne oli hyvin poikkeuksellinen, eikä nuori pelaaja yleensä kentällä kanna turhia paineita tai stressiä. Aina ei kuitenkaan ole ollut niin.
– Enää en hikeenny kentällä niin helposti, koska tiedän että sillä pää punaisena huutamisella saa muutkin hermostumaan ja koko joukkueen peli kärsii. Esimerkiksi yhteisillä leireillä oppii tuntemaan toiset ja tietää kyllä, ketkä hikeentyvät helposti. Ei sitä kuittailua pelien jälkeen enää jatketa, vaan ollaan kavereita.
