Onhan se synti ja häpeä, jos on asunut koko aikuisikänsä maalla, ollut metsäalan töissä, eikä kaikesta huolimatta ole koskaan käynyt hirvimetsällä!
Pitkään jahkailtuani sain viimein kakisteltua pälkäneläisen metsästysseuran Haltian Hirvimiesten puheenjohtajalle Simo Hakalalle pyynnön, että voisikohan sitä jonain viikonloppuna päästä turistiksi jahtihommiin.
Lupa heltisi, eikä perääntymisen mahdollisuutta enää ollut. Jahtipäiväksi sovittiin lokakuinen sunnuntai.
– Aamukahdeksalta kokoonnutaan hirvikodalle. Sieltä sitten lähdetään metsään jossain vaiheessa, Simo neuvoi.
– Ota sitten ainakin makkaraa evääksi, voidaan olla liikkeellä pimeän tuloon asti, hän evästi noviisia.
Hienoinen jännitys hiipi paidan alle saman tien. Osaanko käyttäytyä metsällä niin, etten joudu naurunalaiseksi? Tai vahingossa ammutuksi? Mistä löydän punaisen turvavaatetuksen? Pääsenköhän näkemään kaatolaukauksen?
Ensimmäinen aamu
Sunnuntaiaamu valkenee poutaisena ja lauhana. Olen kaivellut kaapeista maastokelpoisia varusteita ja pakannut repun täyteen eväitä ja varavaatteita.
Pysäköin auton kodan pihamaalle poikkeuksellisesti jo hiukan ennen sovittua aikaa. Pihalla on jo useita autoja ja vieraan oloinen, sikaria poltteleva mies. Minunhan piti tuntea ennestään kaikki hirviseurueen jäsenet.
– Huomenta. Minä olen Koskimaan Pentti, sanoo mies ja ojentaa kätensä.
Tervehdykset ja säätilarepliikit vaihdettuamme siirrymme sisälle kotaan. Komean kodan penkeillä istuskelee jo monta punalakkista miestä.
Porukassa tuntuu juttu luistavan heti aamutuimaan. Varsinkin Raimo Salminen, eläkkeellä oleva metsäneuvoja, raottelee ehtymätöntä tarina-arkkuaan. Täällähän tuntuu olevan leppoisa tunnelma.
Muutama metsästäjä saapuu vielä paikalle. Juha Jaukkari kaivelee taskustaan papereita ja esittelee ne Jorma Martikaiselle, joka toimii tänään jahtipäällikön sijaisena.
– Riistanhoitomaksun maksukuitti, todistus ammuntakokeesta, aseenkantolupa ja radiopuhelimen kantolupa tarkistetaan kaikilta jahtia aloitettaessa, selvittää Jorma byrokratiaa.
Mobiilitekniikalla varusteltu hirvikoira
Eilinen aloituspäivä oli antanut jo saalista, kun Hirvijärven takaa oli saatu kaadetuksi vasa. Jahtipäällikön esityksestä päätetään tänään lähteä aluksi Pihtilammen tienoille. Kaapista löydetään minulle lainaksi punainen huomioliivi ja lakki.
Esitän toiveen päästä aamupäiväksi koiramiehen matkaan. Porukassa on kaksi koiran omistajaa, veljekset Matti ja Teuvo Rulja. Pyyntöni hyväksytään ja tuppaudun reppuineni Teuvon autoon.
Auton kolmatta matkustajaa ei voi olla huomaamatta. Teuvo on komentanut jämtlanninpystykorva Söpön farmarin takaosaan, mutta koira ei tyydy nurisematta kohtaloonsa. Se tietää, mihin ollaan menossa ja on intoa täynnä.
Autokyydillä siirtyminen ei tunnu kovin erämiesmäiseltä, mutta kaipa se on välttämätöntä ajan säästämiseksi. Kiväärimiehet ajelevat Pihtilammen suuntaan muodostamaan passiketjua ja me jatkamme Heinäjärventielle.
Teuvo kiinnittää Söpölle kummallisen näköisen pannan ja päästää sen vapaaksi. Koira lähtee painelemaan pitkin tietä kivet jaloista sinkoillen. Jäämme seisoskelemaan tien tuntumaan ja kummastelen, mitä Teuvo näpertelee kännykkänsä kanssa.
– Kaulapannassa on gps -paikannin ja puhelimessa sovellus, jonka avulla voin seurata kartalta koiran liikkumista, hän selvittää.
Tuumin, että onpas mennyt teknilliseksi tämä hirvenmetsästys. Koiran seuraaminen alkaa kuitenkin kummasti kiinnostaa, kun Teuvo samalla selostaa koiran työskentelyä.
Hirvijahti koirien avulla on pelkistetysti sitä, että maastoon lasketut koirat ajavat löytämiään hirviä kohti passiketjua, jossa sopivin välimatkoin päivystävät pyssymiehet yrittävät ampua ne. Helppoa ja yksinkertaista, eikö vain?
Käytännössä matkaan voi tulla moniakin mutkia.
– Kun koira löytää hirven, se ei aina lähde passiketjua kohti. Miehiä ei riitä joka suunnalle ja tiheässä metsässä hirvi saattaa myös livahtaa passimiesten välistä ketjun läpi. Usein sekä hirvi että koira päätyvät naapuriseuran alueelle ja koiraa saa haeskella pitkäänkin, Teuvo valottaa.
– Joskus koira saa pysäytettyä hirven ja jää haukkumaan sitä. Seisontahaukkuun voi koiramieskin hiipiä ampumaetäisyydelle.
Peuran jäljillä
Hoksaamme tiellä tuoreen näköiset aikuisen hirven ja vasan jäljet, joita Söpö ei innoissaan ollut vainunnut. Kun koira hetken päästä palaa vauhtilenkiltään, Teuvo opastaa sen jäljille.
Se lähtee kuono maassa seuraamaan jälkiä, jotka suuntaavat Rautajärvelle, poispäin passilinjasta. Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin ”tyhjä arpa”, koska koira palaa melko pian taas luoksemme.
Teuvo toimittaa Söpöä heti uudestaan työhön, tällä kertaa passimiesten suuntaan. Jonkin ajan päästä alkaa kuulua haukkua. Teuvo toppuuttelee innostustani.
– Taitaa haukkua supikoiraa. Tuollapäin on supien suosima lato metsittyneen pellon laidalla.
Haukku loppuu aikanaan. Sitten koiran jälkiseuranta kännykän näytöllä lähtee etenemään suoraviivaisemmin kuin tähän saakka.
– Nyt taisi lähteä ajo liikkeelle.
Koira lähestyy meitä, seisomme pienen hakkuuaukean reunassa. Teuvo kuulee aukean takaa rytinää, minä en kuule kuin viriävän tuulen tohahtelua.
– Meni aika läheltä, mutta ei tullut näkyville. Lieneekö hirvi vai peura, Teuvo aprikoi.
Ajo kääntyy kohti Pihtilammentietä ja Luopioisten keskustaa. Tietysti ohi passiketjun.
Hyppäämme autoon ottaaksemme koiran kiinni, ennen kuin se juoksee kauas vieraille metsästysmaille. Tavoitamme Söpön juuri kun se on ylittämässä maantietä.
Pihtilammintiellä varmistuu, että ajettavana oli ollut peura. Jäljet näkyvät hiekkatiessä ylityskohdalla selvästi.
Puolipäivän lähestyessä radiopuhelimesta tulee viesti, että passiketju puretaan ja kokoonnutaan makkaranpaistoon. Aamupäivä ei antanut saalista, sen sijaan runsain mitoin ulkoilua.
Nuotiolle kokoontuu leppoisaa sakkia. Eväitä pureksitaan huulenheiton ja pienen leikkimielisen naljailun säestyksellä.
Otan puheeksi metsästäjien ukkoutumisen. Salmisen Raimo valistaa kysyjää:
– Katsos nyt, tässä istuu meitä ukkoja. Koskimaan Aimo on vanhin, 85-vuotias. Ja siinä isänsä vieressä taas Hakalan Mikko, joka on kymmenenvuotias. Niin, että on meitä monen ikäisiä.
Joudun myöntämään, että ikähaitari on leveähkö, noin 75 vuotta. Porukan keski-iän arvioin vähän yli viisikymppiseksi.
Avustava passimies
Iltapäiväksi pyydän päästä passimiehen apupojaksi ja lähden Tapio Körhämön mukana metsäautotien varrelle. Passipaikka osoittautuu taimikon keskellä nököttäväksi matalaksi torniksi.
Tapio kapuaa aseineen parin metrin korkuisen tornin päälle ja minä jään kameroineni maan tasalle.
– Tästä on hyvä näkyvyys joka suuntaan. On aikaa tähdätä ja ampua, jos sattuu hirvi tulemaan, Tapio kehuu.
– Ennen ampumista on ehdittävä tunnistaa, onko metsästä ryntäävä hirvi sonni, lehmä vai vasa. Sellaisen hirvilehmän ampuminen, jota vasa seuraa, on ehdottomasti kiellettyä. Orpoja vasoja ei saa jäädä metsiin.
Passipaikalla on oltava hiljaa, joten ehdimme hyvin seurailemaan korppien, tikkojen ja muiden siivekkäiden touhuja. Välillä Tapion radiopuhelimesta kuuluu jahtipäällikön tai koiramiesten viestejä, joista en saa selvää.
Hirviä ei vaan kuulu eikä näy. Vähitellen alamme rikkoa vaikenemisen lakia ja juttelemme matalalla äänellä niitä näitä. Lopulta radiosta räsähtää vapauttava viesti: passiketju puretaan ja palataan nuotiopaikalle.
Iltapäivän viimeinenkään ajo ei tuo saalistilanteeseen kohennusta. Kodalle palattuamme ainoat harmittelut kuuluvat minun puolestani. Vieraalle olisi suotu kokemusta saaliinkin muodossa.
Miehet päättävät vielä paloitella edellispäiväisen vasan lihat. Ajattelen, että nyt alkaa verinen kiista jokaisesta lihansäikeestä, kuten olen kuullut hirviseurueissa käyvän.
– Ei näitä kannata silputa niin, että kaikki saavat pienen osan jokaisesta vasastakin. Meillä on neljän hengen vasaporukat, jotka vuorollaan jakavat vasan keskenään, naureskelee Simo Hakala ruhoa lohkoessaan.
Pyydän lupaa päästä tämän porukan kanssa viikon päästä uudestaan jahtiin. Lupa myönnetään ja saan kotiin viemisiksi vielä kappaleen hirvenlihaa.
Toinen kerta
Seuraavana sunnuntaina nukuttaa pidempään. Tallustan vasta kymmenen jälkeen saamieni ohjeiden mukaan passipaikalle Savistentien varrelle.
Hakalan miehet, Simo ja Mikko, ovat päivystäneet paikalla jo hyvän aikaa. Hiljaista on ollut. Viikon takainen lämmin syysilma on vaihtunut pikku pakkaseen ja Mikkoa vähän paleltaakin.
Ehdimme seisoskella puolisen tuntia, kun ilmoitus passin purkamisesta tulee. Kävelemme autolle ja Simo laittaa asetta pussiin, kun radiosta alkaa kuulua.
Jahtipomo komentaa miehet takaisin passiin. Aitoon porukan koira ajaa hirveä tähän suuntaan. Hirvestä on näköhavainto runsaan kilometrin päästä pellolta.
Palaamme paikoillemme ja odotamme aistit valppaina. Nyt ollaan hiljaa. Pitkään aikaan ei kuitenkaan kuulu eikä näy mitään.
Usko alkaa jo hiipua, kun laukaus kajahtaa. Ääni tulee yllättävän läheltä, sen täytyy kuulua viereiseltä passipaikalta.
Heti perään pamahtaa toisen kerran. Samasta suunnasta.
Arvelen ääneen, että nyt naapuripassin mies sai hirven. Kokeneena erämiehenä Simo on paremmin tilanteen tasalla ja käskee meitä pysymään paikoillamme.
Ei aikaakaan, kun tien suunnalta alkaa kuulua voimistuvaa rytinää.
– Nyt tulee hirvi, sanoo Simo ja nostaa kiväärin poskelleen.
Yritän vimmatusti saada kameran käyttökuntoon. Samassa näen hirven ryntäävän lähes suoraan meitä kohti.
Saan räpsäistyä ensimmäisen kuvan jokseenkin samalla hetkellä kuin Simon kivääri puhuu. Hirvi muuttaa laukauksen jälkeen suuntaansa ja etenee kylki meihin päin. Sen pää ei ole enää ylväästi pystyssä ja etupää näyttää lysähtävän. Vauhti ei hidastu yhtään.
Hirvi näyttää niin kyömyniskaiselta, että arvelen sen sonniksi. Sarvia en erota. Ehdin napata vielä pari kuvaa ennen kuin hirvi katoaa mäen ja puuston suojaan.
Heitän jonkun hölmön kommentin vauhdin jatkumisesta ja mahdollisesta osumasta.
– Kyllä pitäis jäädä, kuuluu ampujan lyhytsanainen, rauhallinen vastaus.
Kuin vahvistukseksi kuuluu mäen takaa mahdoton rysähdys. Lähdemme kaikki kolme tutkimaan tilannetta.
Hirvisonnin taival on päättynyt tiheähköön kuusikkoon, jossa se makaa osin kyljellään, osin selällään takajalat pystyssä. Toinen sarvi on joskus kauan sitten irronnut, mutta muuten eläin on suuri ja komea.
Simo neuvoo lähestymään selän puolelta. Jaloissa voi olla vielä kohtalokasta potkuvoimaa jäljellä. Osuma on ollut kuitenkin tappava, eikä armonlaukaustakaan tarvita.
Parin minuutin päästä paikalle hipsuttelee harmaa hirvikoira, joka alkaa tutkia ruhoa kiinnostuneena, ikään kuin omistajan elkein. Koira alkaa nyhtää hirven taljasta karvatuppoja kuin sanoakseen, että pysykää te sivummalla, minä tässä suurimman työn olen tehnyt.
