Pälkäneläinen Aila Päivinen oli yksi niistä noin 72 000 lapsesta, jotka vuosien 1939–1945 aikana siirrettiin Suomesta Ruotsiin. Suurin osa sotalapsista matkusti ilman omaisiaan tuntemattomien matkatätien hoteissa. Vain kaulaan ripustettu pahvinen lappu kertoi heidän henkilöllisyytensä.
Sotamies Kaino Hietarinne kaatui 11. heinäkuuta 1941 Bromarvissa. Kaksoisladattu kranaatinheitin räjähti ja surmasi yhdeksän sotilasta. Jälki oli pahaa. Kaino Hietarinne tunnistettiin taskukellosta, jonka kuoren välissä oli valokuva hänen lapsistaan.
Neljä päivää aikaisemmin hänen viimeinen kirjeensä oli lähtenyt rintamalta kohti Varsinais-Suomea ja Muurlaa, missä odottivat Alli-vaimo, poikapuoli Matti ja nuoremmat lapset Aila ja Ilppo. Suruviesti ehti todennäköisesti perille nopeammin kuin kirje.
Siihen aikaan se oli tavallinen suomalaisen perheen tarina. Jatkosota oli syttynyt kesäkuun lopulla ja suomalaisjoukot etenivät nopeasti kohti itää. Taistelut olivat rajuja rintamalla mutta rajuja olivat nekin kamppailut, joita sotaleskien oli käytävä selviytyäkseen.
Kaikkein vaikein syksy
Ajan haurastuttaman kirjekuoren kulmaan on tehty merkintä ”viimeinen kirje isältä”. 78-vuotias Aila Päivinen pitää sen tarkoin tallessa. Hänellä on omia muistikuvia kesästä 1941, isästä arkussa ja surusta, joka oli liian suuri mahtuakseen mihinkään sanoihin. Hautajaispäivä oli läkähdyttävän helteinen, mutta pikku Aila tärisi vilusta.
Hän täytti sinä syksynä kuusi vuotta.
– Koko elämä muuttui. Vanhemmillani oli ollut sodasta huolimatta suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, mutta kaikesta oli luovuttava, kun isä oli poissa. Jouduimme vaihtamaan asuntoakin. Uudesta kodista muistan parhaiten sen, miten kylmä siellä oli, hän kertoo.
Puutetta oli kaikesta. Sota aiheutti nopeasti kasvavan elintarvikepulan, niin että jopa rintamalla jouduttiin pienentämään neljänneksellä sotilaiden annoksia. Lapsille oli vaikea saada tarpeeksi vaatteita.
Syksyn kuluessa perheen huolille ei tuntunut tulevan loppua. Nelivuotias Ilppo sairasteli jatkuvasti. Julkisuudessa puhuttiin paljon siitä, että ruotsalaiset ottivat suomalaislapsia hoitoonsa turvaan sodan jaloista. Lapsia kuljetettiin sinne kaiken syksyä, samoin kuin oli tehty talvisodan aikana.
Hietarinteen perheessäkin keskusteltiin Ruotsista. Olisihan siellä paremmat olot lapsille, kunnes päästäisiin vaikeimman ajan yli.
Laamapaitaa hakemaan
Media kuulutti pontevasti Ruotsiin lähettämisen etuja. Lapsia rohkaistiin kertomalla, että Ruotsissa saisi hyvää ruokaa, uusia lämpimiä vaatteita ja ihmeellisiä leluja. Vähän isommille opetettiin, että lähtö oli ”isänmaallinen” teko, koska se helpotti vanhempien huolta.
Alli Hietarinne epäröi silti kauan päätöstä, sillä hänen miehensä oli erityisesti pyytänyt, ettei lapsia koskaan annettaisi pois, miten vaikeaa sitten tulisikin.
– Kyllä minä lähden Ruotsiin ja olen sen aikaa, että saan Ilpolle laamapaidan ja flanellihousut, Aila lupasi reippaasti.
Vuoden 1942 alussa päätös oli kypsynyt. Aila saisi lähteä, mutta Ilppo jäisi äidin luo.
Matkalaivan Aila Päivinen muistaa tarkasti. SS Arcturuksen koko ruuma oli sisustettu varta vasten sotalasten kuljetusta varten. Siellä oli kolmikerroksisissa vuoteissa ja keularuuman lattialla nukkumapaikat yhteensä 500 lapselle. Arcturus teki ensimmäisen matkansa Turusta Tukholmaan sotalapsilla lastattuna 27.1.1942.
– Muistan, miten mentiin portaita alas, niiden sivulla oli köysi josta voi pitää kiinni. Oli valtavan iso tila täynnä korkeita sänkyjä. Niitä oli seinustoilla ja keskellä huonetta. Ja meitä laitettiin silti kaksi tyttöä samaan sänkyyn niin että nukuimme jalat vastakkain, Aila Päivinen kertoo.
Lappu kuin lappu
Laivalla matkatädit ohjasivat ja paimensivat lapsia minkä ennättivät. Matkalaisen tärkein esine oli nimilappu, jossa luki täydellinen nimi, kotiosoite Suomessa sekä järjestysnumero, jonka avulla sotalapsista pidettiin rekisteriä. Lapsia oli tiukasti neuvottu pitämään lapusta huolta: sen piti pysyä kaulassa eikä sitä saanut kadottaa.
Aila nukkui ylimmässä vuoteessa yhdessä Pirkko Hakkaraisen kanssa, joka oli suunnilleen saman ikäinen. Reipas Aila tarkasteli sirkein silmin ympäristöään, mutta Pirkko oli arka ja puhumaton.
Ennen nukkumaanmenoa jokaisen piti taitella päivävaatteet siistiin pinoon ja laittaa ne oman tyynyn alle. Siinä hötäkässä Pirkon nimilappu pääsi putoamaan sänkyjen taakse seinän vierustalle. Tyttö pillahti itkuun, mutta Aila oli oitis lohduttamassa:
– Älä itke, kyllä Aila hakee!
Sitten hän kapusi alas ja ryömi sängyn alle. Siellä kulki tulikuuma lämmitysputki, johon hän poltti vähän jalkaansa, mutta ei sitä ehtinyt surra. Tärkeä lappu löytyi ja se oli pääasia. Aila kiipesi takaisin sängyn kolmanteen kerrokseen, mutta Pirkolla olikin jo kaulassa toinen lappu, jonka hän oli ottanut Ailan pinosta.
No, mitäpä tuosta! Matkatädit olivat sanoneet, että laput on pidettävä tallessa ja jokaisella täytyy olla kaulassa sellainen. Nythän molemmilla tytöillä oli lappu eikä mitään ollut hukassa.
Kaikki oli siis aivan niin kuin tädit tahtoivat, päätteli Aila tyytyväisenä ja ripusti Pirkon lapun kaulaansa.
Sitten olikin aika nukkua, ja laiva puski pimeydessä jääsohjoista merta pitkin kohti Ruotsin luvattua maata: kohti kauniita mekkoja, joita sai ostaa ilman korttia, kohti leluja, lihapullia, lättyjä, suklaata ja öitä vailla ilmahälytyksiä.
Mamma odotti Sundsvallissa
Perillä Tukholmassa kaikki oli jälleen uutta. Ympärillä oli vieras maailma, satojen ihmisten aiheuttama hälinä ja kiire. Ruotsalaiset matkatädit jakoivat lapsia uusiin osoitteisiinsa. Suomea ei puhunut enää kukaan, matkatädit vain yrittivät tavailla opaskirjasistaan ”älä pelkää” tai ”tule tänne”.
Sijaisvanhemmat eivät saaneet sääntöjen mukaan valita lapsia, eivätkä he niin olleen lainkaan tienneet, minkälainen tulokas olisi. Tilanteen sekavuutta lisäsi se, että osan lapsista piti jatkaa matkaansa junalla määräpaikkoihin. Kaulassa riippuva lappu tuntolevyineen oli ainoa tunniste, jonka perusteella lapset lajiteltiin oikeisiin paikkoihin.
Pirkko Hakkaraisen piti 52 muun lapsen kanssa jatkaa matkaansa yöjunalla pohjoiseen Norlannissa sijaitsevaan Medelpadin maakuntaan. Hänelle oli osoitettu koti Sundsvallista Klintgatanin varrelta. Se oli suuri omakotitalo, jonka yläkerroksessa asuivat kasvatusvanhemmat, herra ja rouva Johansson, ja alakerrassa rouva Johanssonin sisar, vaatekauppias Elvira Wiklund.
Johanssonit olivat iäkäs pariskunta, jolla oli viisi omaa poikaa, mutta nämä olivat jo aikuisia ja omillaan, Elvira-täti taas perheetön. Siten tulokkaalle oli tavallaan luvassa kaksi Ruotsin mammaa.
Ihastus oli varmasti suuri, kun he tapasivat kirkassilmäisen kuusivuotiaan ”Pirkon”, jolla oli pitkät kiharaiset hiukset ja valloittava hymy.
Satojen suomalaislasten saapuminen oli suuri uutinen koko Ruotsissa. Sundsvallilainen lehdentoimittaja tuli heti seuraavana päivänä haastattelemaan sijaisperheitä. Hän nappasi juttuunsa kuvan pikku ”Pirkusta” Elvira-tädin sylissä.
Aila Hietarinne puolestaan kuului niihin lapsiin, jotka jäivät pääkaupunkiin. Arka ja hiljainen tyttö, joka lappunsa perusteella tunnistettiin Ailaksi, jäi sille tielle, eivätkä pikku matkatoverukset sen koommin tavanneet toisiaan.
Missä ovat Ailan letit?
Sotalasten elämä jatkui Ruotsissa hyvin vaihtelevissa olosuhteissa, kuten myöhemmin on käynyt ilmi. Useimmat kasvatusvanhemmat varmasti tekivät parhaansa, kuten Ailan ja Pirkonkin uudet mammat ja papat.
Yksi vaikea ja vastuullinen tehtävä oli pitää yhteyttä lapsen vanhempiin kielimuurin yli. Suomea taitavat ruotsalaiset olivat kullan arvoisia varsinkin niille perheille, joiden sotalapset eivät osanneet itse kirjoittaa. ”Ailan” mamma halusi lähettää oikealle äidille valokuvan tytöstä, mutta teon vaikutus oli päinvastainen kuin hän oli kuvitellut.
Alli Hietarinne purskahti itkuun nähdessään kuvan. Miksi hänen Ailansa pitkät palmikot oli leikattu pois? Isäkin oli toivonut, ettei tytön kaunista tukkaa leikattaisi ainakaan ennen rippikouluikää. Sitten äiti tajusi, ettei tyttö kuvassa voinut olla Aila. Hän halusi lähettää kuvan pois.
Jotakin kautta kysymys saatiin perille Ruotsin mammalle, joka vastasi yhtä hämmästyneenä: eivät he olleet leikanneet lapsen hiuksia. Aila oli ollut tullessaan lyhyttukkainen.
Oli sattunut toinenkin kummallinen tapaus. Pirkko Hakkaraisen pikkuveli oli tuotu Ruotsiin jonkin aikaa sisarensa jälkeen, ja Pirkoksi uskottu tyttö vietiin häntä katsomaan.
– Olin saanut sellaisen letkun päässä kulkevan koiran, joka osasi haukkua, kun siihen painoi ilmaa pumpusta, ja halusin ottaa sen mukaan ja näyttää Ilpolle. Mutta siellä olikin ihan vieras pikkupoika ja minä pudistin pettyneenä päätäni, että ei tuo ole minun veljeni, Aila Päivinen kertoo.
Tyttöjen perheissä alkoi herätä epäilys, että kaikki ei ollut kohdallaan. Suomenkielinen tulkki tuli käymään Johanssoneilla ja kysyi ”Pirkolta”:
– Sanopa, mikä sinun nimesi Suomessa oli?
– Aila Kaarina Hietarinne, tyttö vastasi reippaasti ja epäröimättä.
Hämmästyneet aikuiset päivittelivät, että miksi ihmeessä et ole sanonut aikaisemmin. Mutta mitäpä Aila olisi osannut siihen vastata. Kaikki sanat olivat vaihtuneet uusiin, kaikilla esineillä oli Ruotsissa eri nimi kuin Suomessa. Miksi Ailakin ei voinut olla ruotsiksi Pirkko?
”Titta, en ko, ko!”
Aila Hietarinne kuului niihin sotalapsiin, joille jäi Ruotsista valoisat muistot. Hänellä oli rakastavat kasvatusvanhemmat, varakas koti ja mieluisia leikkitovereita.
Muuan Johanssonien suomalaissyntyinen tuttu, rouva Lempi Karlström, on kääntänyt ja kirjoittanut kasvatusvanhempien puolesta kirjeitä, niin että Alli Hietarinne sai koko ajan tietoja tyttärestään.
”Hän on niin kovin kiltti ja herttainen tyttö”, rouva Karlsson kirjoittaa.
Aila kävi vuoden ruotsalaista koulua ja oppi nopeasti uuden kielen. Hän oli kuitenkin liian pieni osatakseen itse kirjoittaa kirjeitä äidille, ja siksi suomenkieliset sanat katosivat häneltä – niille ei ollut käyttöä.
Juhannuksen alla vuonna 1943 Aila näki kotimaansa ensi kertaa puoleentoista vuoteen. Hän oli matkustanut yksin pitkän taipaleen, mutta junamatkan päätteeksi äiti ja pikkuveli olivat vastassa. Matkaa jatkettiin vielä postiauton kyydissä kohti Muurlaa.
– Titta, en ko, ko! Aila huusi nähdessään tien varrella lehmiä.
– Eihän siellä ole kuuta, Ilppo ihmetteli nyreänä, kun siskon puheessa ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Johanssonit olisivat mielellään pitäneet Ailan kokonaan, mutta äiti halusi tyttärensä takaisin. Elämä Suomessa ei ollut helppoa, mutta perheen olot olivat tasaantuneet. Oli työtä ja asunto, ja vanhin veli Matti, joka oli jo pitkästi toisella kymmenellä, oli päässyt muuttamaan tätinsä luo.
Aila itse viihtyi hyvin Ruotsissa ja rakasti mammaa, pappaa ja Elvira-tätiä. Mutta hän ikävöi myös äitiä ja Ilppoa. Ja laamapaitaa ja flanellihousujahan hän oli lähtenytkin hakemaan!
Niinpä Aila lähti kotimatkalle kesäkuussa 1943 junalla Haaparannan ja Tornion kautta.
Tytön mukana lähtivät suuret tuliaiskassit, joissa oli sekä laamapaitoja että muita kauniita vaatteita ja leluja, sekä Ruotsin mamman ja papan toivomus: tule takaisin koska vain haluat.
Salaisuus salataskussa
Sotalasten matkatavarat kiersivät sosiaaliministeriön tarkastuksen kautta, ennen kuin ne saatiin kotiin, mutta eväslaukku tytöllä oli itsellään. Elintarvikkeita ei saanut olla mukana kuin säädetty määrä. Se oli ajan kylmä mutta välttämätön laki. Ailalla oli kuitenkin mukanaan salaisuus.
Kotona äiti ei aluksi tahtonut ymmärtää, kun tyttö riisui yltään kauniin punaisen liivinsä ja osoitti saksia. Aila tiesi, että liivin sisälle oli ommeltu tilkkuja, jotka piti leikata auki, jotta äiti löytäisi salaisuuden.
Kun mamman ompelemat ”salataskut” avattiin, niistä paljastui monta liuskaa sakariinitabletteja. Aila ei osannut selittää mitään, mutta nokkelana tyttönä hän osoitti äidin pientä sokerivarastoa: se on tuota samaa.
Ensimmäiset kuukaudet Suomessa olivat Ailalle vaikeita. Taas hän oli yksin sanoineen, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Kaikki ympärillä oli erilaista kuin Johanssonien luona.
– Ruotsissa olin tottunut siihen, että oli tilaa ja kaikki mukavuudet. Suomen koti oli vain yksi huone; sen talon muissa huoneissa asui muita perheitä. Keittiön korvasi pieni kolmilevyinen kamiinahella, jossa ei ollut uuniakaan. Heteka levitettiin yöksi, niin että sovimme kaikki nukkumaan siinä, äiti reunalla, minä keskellä ja Ilppo seinän puolella, Aila Päivinen muistelee.
Aluksi hän ei käsittänyt sitäkään, miten saisi juotavaa. Ruotsin kodissa raikas vesi juoksi suoraan hanasta, mutta nyt ei sellaista näkynyt. Oli kova jano, mutta vaikka Aila toisti äidille pyytävästi: vatten, vatten, tämä ei ymmärtänyt. Vasta kolmantena päivänä hän sattui näkemään, miten äiti otti kauhalla vettä ämpäristä lasiin ja joi. Nyt Ailakin tiesi, mitä tehdä, ja hän joi kolme lasillista yhtä mittaa.
Silloin äiti itki.
Venäläisvangin suru
Suomen kieli ja suomalaiset tavat palasivat vähitellen Ailan elämään. Ruotsista lähetettiin vielä monena vuonna paketteja ja kaipaavia kirjeitä, mutta äiti ei osannut lukea niitä, ja kun ruotsin kieli unohtui Ailaltakin, yhteys Johanssoneihin hiipui vähitellen. Ruotsin mammaa, pappaa ja Elvira-tätiä Aila ei tavannut enää koskaan.
Elämä sodan raastamassa Suomessa kasvatti hänestä tarmokkaan ja osaavan ihmisen. Hänestä tuli karjanhoidon assistentti ja viiden lapsen äiti. Ailan ja hänen puolisonsa Esko Päivisen työura toi perheen Ämmätsän kartanoon Luopioisiin, ja lopulta lasten lähdettyä kotoa eläkeläinen pariskunta päätyi asumaan Pälkäneen keskustaan.
– Minulla on ollut hyvä elämä. Olen iloinen ja kiitollinen, kun olen saanut kokea tämän kaiken, Aila Päivinen sanoo.
Ruotsissa hänestä olisi ehkä kasvanut varakkaan perheen hyvin koulutettu ja seuraelämään ja huvituksiin totutettu neiti. Suomi opetti hänelle niukkuuden, kovan työnteon ja myötätunnon kärsiviä kohtaan.
Ailan äiti kävi iltaisin siivoamassa Muurlan kunnantoimistoa, ja päivällä hän auttoi sen maatilan töissä, mistä perhe oli saanut asunnon. Hänen tehtäviinsä kuului keittää ruokaa venäläisille sotavangeille, ja lapsetkin tutustuivat heihin.
– Olimme joskus löytäneet vankien jäljiltä heiniin piilotettua näkkileipää. Kun ihmettelimme sitä, meille sanottiin, että vangit yrittivät varastoida leipää viedäkseen sitä kotiin lapsilleen. Minua ne lapset säälittivät kovasti, Aila kertoo.
Yksi vangeista pelasti Ailan hengen, kun tämän pitkä palmikko jäi puimakoneen hihnojen väliin.
– Venäläinen ryntäsi katkaisemaan virran, ja samalla paloivat sulakkeet ja sähköt menivät koko kylästä. Mutta minä pelastuin viime hetkessä, päänahkaan vain koski kamalasti, kun kone repi hiuksista, hän muistelee.
Kerran Aila sai koulun hiihtokilpailuista hienon palkinnon, vesivärit ja vihon. Sellaisia tavaroita Suomessa sai harvoin. Pikkutytön lämpimällä sydämellä olivat kuitenkin venäläislapset, jotka eivät saaneet edes leipää, ja hän päätti luovuttaa aarteensa yhdelle vangille, että tämä saisi viedä tuliaisia lapsilleen.
Mutta ystävällinen mies pudisti päätään ja katsoi kyynelten läpi Ailaa: ei hän palaisi koskaan kotiin. Rajalla heidät ammuttaisiin jos sinne asti pääsisivät.
Sitä katsetta tyttö ei koskaan unohtanut. Ruotsin mamman hoivissa hän ei koskaan olisi nähnyt eikä kokenut mitään sen kaltaista. Mutta Aila kasvoi suomalaiseksi.
