On niitä, jotka kuuntelevat Beatlesiä tai Popedaa kehdosta hautaan. Ja sitten on meitä, jotka etsimme koko ajan uusia aluevaltauksia ja musiikkielämyksiä.
Tämän vuoksi kodin äänimaisema on varsin värikäs. Kantrikautta seuraa nostalgiaviikot, kunnes uppoudutaan doomiin, jossa hidas ja ahdistava tunnelma vuorottelee hienolla tavalla laahaavien ja synkkien osien kanssa.
Tällaisessa kasvuympäristössä musiikki ei ole lapsillekaan taustahälyä. Heistä ei tule kaikkiruokaisia ”kaikki käy” -tyyppejä, vaan muksuilla on pienestä pitäen mielipiteitä musiikista.
Vuosien myötä ”musiikkikasvatus” alkaa myös maksaa itseään takaisin. Jälkikasvun soittolistoilta alkaa nousta mielenkiintoisia helmiä. 1980-luvun syntikkapoppia kierrättävän aivottoman konemusiikin seasta löytyy Aviciin tai Deadmousen kaltaisia helmiä.
Kypsässä iässä kuuluisi laajentaa musiikkimakua klassisen suuntaan. Ooppera kitki sellaiset pyrkimykset tehokkaasti. Ikinä en enää mene.
Sietämättömästä huudosta huolimatta kytemään jäi kuitenkin pieni kipinä. Jouset ovat lähes sähkökitaran veroinen soitin, kun niitä käytellään tyylitajuisesti. Taitavaa orkesteria ei kuitenkaan tarvitse pilata oopperaulvojalla eikä höyhenpuvussa hyppelehtivillä balettitanssijoilla. Musiikkia kuuluu kuunnella raakana.
Uudenvuoden televisioklassikko innosti hankkimaan liput wieniläiskonserttiin. Se ei ollut oikea tie lähestyä klassisen musiikin maailmaa. Lavalla oli yleisöä kosiskeleva coverbändi, joka kantoi eniten huolta siitä, että saa katsojat taputtamaan tahtia.
Musiikkimaun laajennuksessa tarvittiin lasten apua. Kaikki alkoi korvamadosta, joka tarttui alakerrasta, jossa hinkattiin pianoläksyä. Kohta kotiin lainattiin saman säveltäjän levykin. Se osoitti, ettei italialainen Ludovico Einaudi ole pelkkä pianon pimputtaja, vaan tekee kiehtovaa nykyajan rockklassista.
Biisit ovat oikeastaan kuin luomu-Mobya tai Massive Attackia: meditatiivista jumitusta, jossa oli jotain perisuomalaista, luontokuvia ja melankoliaa.
Einaudi täyttää kaikki kirjoitusmusiikin kriteerit. Tunnelmalliset instrumentaalit ruokkivat sopivalla tavalla deadlinella ja kofeiinilla rakennettavaa hyperaktiivista virettä. Einaudista tuli syksyn soundtrack. Koneen äärellä on soinut toista kuukautta kevytklassinen.
Tämä oli vasta ensimmäinen haara tarinassa, joka kertoo kohtaamisesta Ludovico Einaudin kanssa. Tarinan toinen osa johtaa Kulttuuritalolle mestarin flyygelin taakse.
Edessä oli harvinainen vapaaviikonloppu ja haussa ohjelmaa pääkaupunkiseudulta. Halloween-viikonloppuna tarjonta tuntui tavallistakin runsaammalta.
Airbournet ja Hurtsit eivät oikein innostaneet. Jos tyytyy näin varmoihin vaihtoehtoihin, ei oikeastaan kannata lähteä Sappeen Huippua kauemmas keikalle.
Haussa oli jotain kiehtovampaa.
Vaikka verkot olivat vesillä jo ajoissa, ohjelma oli auki vielä viikon puolivälissäkin. Kalentereihin oltiin jo merkitsemässä kirkkokonserttia ja päälle sopiva vastakohta, levynjulkaisukeikka maailmanlopunlasten rockklubilla.
Sitten kesken kiireisimmän päivän tuli sähköpostia kultapossukerhosta. Maksullisen VIP-klubin kautta saa hankkia keikoille pari lippua ennen kuin ne tulevat yleiseen myyntiin. Toisinaan kerho tarjoaa ilmaislippuja konsertteihin, jotka eivät ole myyneet riittävän hyvin. Nyt tarjolla oli lippuja puoleen hintaan Helsingin perjantaiselle keikalle.
Päivä oli kaoottinen, eikä lehdenteon lomassa ehtinyt lukea posteja. Sen paremmin tutkimatta pistin viestin eteenpäin kotiin; ties vaikka siinä olisi sopivaa viikonloppuohjelmaa.
Kotiinpaluu oli työpäivääkin kiireisempi. Jo kotiin tullessani minun olisi oikeastaan pitänyt olla salilla juoksuttamassa muksuja. Mutta siinä vaatteiden vaihdon lomassa ehti myös hankkia liput. Sillä eihän enää voinut ottaa sellaista riskiä, että Einaudi myisi Kulttuuritalon täyteen ja paikka suosikkisäveltäjän perjantaisella keikalla menisi sivu suun.
Tätä voi pitää kohtalon oikkuna. Kaikista maailman esiintyjistä se, jonka juuri nyt haluisin kaikkein mieluimmin nähdä, esiintyy puoleen hintaan sinä iltana, johon olen epätoivoisesti yrittänyt keksiä nostattavaa ohjelmaa.
Jos tämä olisi elokuva, niin lopputekstit alkaisivat juosta, kun päähenkilö istahtaa Kulttuuritalon penkkiin, sali pimenee, lava täyttyy savulla ja keikka alkaa shamanistisella rumpukompilla. Vaikeuksien kautta voittoon -tarinassa itse keikka on sivuseikka.
Parituntinen setti täytti silti kaikki hyvän keikan kriteerit: aika vierähti nopeasti, eivätkä ajatukset harhailleet arkisiin asioihin. Iho ei ollut kananlihalla eivätkä posket märkänä, joten mitään äärimmäisiä elämyksiä ilta ei tarjonnut.
Itse mestari ei yrittänytkään olla tähti, jota muut viuluin, selloin, lyömäsoittimin, kitaroin ja sormipianoin säestivät. Kiehtova luomusoundi pakotti kurkkimaan, miten mikäkin ääni tehdään.
Yläkatsomo jäi osin tyhjäksi, joten iltaa oli markkinoitu väärälle yleisölle. Tätä klassista eivät kuuntele fiinit minkkiturkkimummot, vaan yleisö oli samaa kansaa kuin Antony and the Johnsonsin tai Sigur Rosin Kulttuuritalon keikoilla.
Helsingin kulttuuriviikonlopun muita kohokohtia
- Sin Cos Tan -yhtyeen mahtibiisi Trust Kuudennella linjalla: levy-yhtiössä on kädetöntä väkeä, jos biisistä ei osata tehdä maailmanhittiä.
- Suomen First Aid Kit eli turkulainen Swaying Wires Lavaklubilla
- Playmysong -kännysovelluksella Kampin texmex-ravintolaan tehty kuuden tunnin soittolista, jonka teemana olivat akustiset rockhelmet
- Leijonasydän -elokuvan karu teema
- Kampin kappelin vaivaannuttava rauha turvallisen kaupunkihälinän keskellä
- Kiasman hissi, roskis ja lepotuoli, jotka poikkeavat muista teoksista vain siinä, ettei niiden tarinaa ole avattu opastaululla
- Eturivissä 20 violettimekkoista naista, toisessa rivissä 19 (yksi lähti kolmannen biisin jälkeen), kolmannessa rivissä 14 tummapukuista miestä ja takarivissä 16 miestä: Musiikkitalon kuoro pysyi aikataulussa, ja alle tunnin istumisen jälkeen pääsi jatkamaan Lavaklubille.
