Siitä puhutaan mielellään ääntä hiljentäen. Siitä käytetään kiertoilmaisuja. Jos mahdollista, se naamioidaan puheissa joksikin muuksi.
Silti itse asia ei muutu: noin joka viides suomalainen sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa psyykkisesti, joko lievästi ja ohimenevästi tai loppuiäkseen tai jotenkin siltä väliltä.
Välttely, salailu, vilkuilu, supattelu ja tosiasioiden peitteleminen koskevat jokaiseen heistä yhtä kipeästi. Sairastuneet ponnistelevat voittaakseen oman häpeäntunteensa, ettei tarvitsisi vakavan sairauden lisäksi kantaa ylimääräistä taakkaa. Omaiset yrittävät selvitä häpeän lisäksi syyllisyyden ja avuttomuuden suosta. Kaikilla on kova tarve saada vastauksia.
– Meidän vaikea hyväksyä sitä, että kukaan ei ole haavoittumaton. Rokotetta ei ole keksitty, joten kukaan ei ole suojassa mielenterveyden ongelmilta, muistutti sosiaalityöntekijä, psykoterapeutti Irma Koskela psykiatrian häpeäleiman vähentämiseksi pidetyssä luento- ja keskustelutilaisuudessa Pälkäneellä.
Tilaisuuden järjestivät yhteistyössä Kangasalan mielenterveystoimisto ja Kangasalan Mielenterveysyhdistys ry:n Pälkäneen osasto Tuike, ja se kuului Suomen Psykiatriyhdistyksen 100-vuotisjuhlavuoden tapahtumiin.
Psykiatriyhdistys on valinnut juhlavuotensa teemaksi psykiatrian häpeäleiman vähentämisen ja tukee stipendein siihen liittyviä tapahtumia. Pälkäneen tilaisuudessa puhumassa olivat myös Silja Lampinen Omaiset mielenterveystyön tukena ry:stä sekä kokemusasiantuntija Ritva Mantela.
Kukaan ei ole pelkästään sairas
Tapahtuman suunnittelussa näkyi Tuikkeen vetäjän Eila Rautakosken kädenjälki: oli herkullinen kahvitarjoilu ja lämminhenkistä musiikki- ja lausuntaohjelmaa, josta vastasivat Jukka Ollikkala ja Raija Valkama.
– Täällä saa olla ihan kotoisasti, vaikka aihe onkin vakava, lupasi tilaisuuden avannut sairaanhoitaja Aira Humalajoki.
Hyvänä ja suorasanaisena puhujana tunnettu Irma Koskela totesi, että mitään kaikkitietävää viisautta hänelläkään ei ole siihen, miten häpeästä pääsee irti.
– Häpeä on vahvasti sisäistetty tunne yksilötasolla, mutta sillä on yhteisölliset juuret. Ennakkoluulot ja leimaaminen lähtevät yhteisöstä, hän muistutti.
Mielenterveysongelmista kärsivä kärsii samalla huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteesta ja jonkinasteisesta elämänhallinnan puutteesta. Omillaan toimeen tuleminen on yksi yhteisön kovimmista odotuksista: jos et siitä selviä, leimaudut helposti epäkelvoksi.
– Omillaan pärjääminen ei ole ihmisarvon mitta, Irma Koskela muistutti.
Voi olla niinkin, että kun sairastunutta osoitellaan, osoitetaan väärään suuntaan. Oikea sairas ja muutoksen tarpeessa oleva asia onkin ehkä ympäristö eikä lainkaan potilas. Jopa psykoosi voi olla terve reaktio sairaaseen ympäristöön.
Irma Koskelan mukaan häpeää torjuu asiallinen tieto, joka vähentää ennakkoluuloja ja uskomuksia. Potilaiden hoidossa pitäisi puhua häpeästä, ja sairastuneilla tulisi olla riittävästi sosiaalisia ryhmiä ja suhteita, joissa häpeästä puhuminen on turvallista.
– On myös tärkeää ottaa ihminen huomioon kokonaisvaltaisesti. Ihminen ei ole koskaan pelkästään sairas: sairaus on jossakin kohdassa, mutta suurin osa ihmisestä on tervettä. Jokainen toivoo, että ympärillä olevat näkisivät kaiken sen terveen eivätkä tuijottaisi sairasta kohtaa, on se sitten mieli tai jokin ruumiinosa, Koskela muistutti.
Häpesinkö siskoa vai itseäni?
Ritva Mantela kertoi, millaista oli, kun hänen sisarensa sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Ensin kukaan läheisistä ei ymmärtänyt
sairauden oireita, niin kuin useimmiten käy. Muuttuneelle ja poikkeavalle käytökselle haetaan ensin mitä muita selityksiä tahansa.
– Minä ihmettelin ja häpesin sisareni puheita ja käyttäytymistä. Se suututti minua ja sanoin hänelle suoraan, että ei tuollainen ole aikuisen ihmisen käytöstä, Mantela muisteli.
Diagnoosin saaminen oli yhtä aikaa sekä helpotus että pysäyttävä järkytys.
– Tunsin, että olen tullut kuilun partaalle enkä näe yhtään eteenpäin. Toisaalta moni kysymys sai yhtäkkiä vastauksen ja asiat saivat nimet, hän kertoi.
Sitten tuli syyllisyyden tunne ja toisenlainen häpeä: hän oli arvostellut ja syyttänyt sairasta ihmistä, ei ollut osannut auttaa eikä ohjata mihinkään hoitoon. Oma avuttomuus hävetti ja suututti, mutta se ei muuttanut sisaren tilannetta. Mantelalle tuli hyvin selväksi, että jos omainen ei pääse tunteidensa kanssa tasapainoon, asiat ajautuvat entistä pahempaan karikkoon.
Hän löysi apua ja vertaistukea Omaiset mielenterveystyön tukena ry:stä. Siellä oli mahdollisuus käsitellä tunteita turvallisesti ja löytää vastaavia asioita kokeneiden ryhmä, johon kuulua.
– Omaisen on tärkeää vapautua häpeästä, jotta hän voi olla sairastuneen tukena ja selvitä itse itsensä kanssa. Tiedän nyt kokemuksesta, että häpeän voi kääntää voimavaraksi ja rohkeudeksi. Olen kuullut yhden ihmisen sanovan, että mitä enemmän supatellaan ja puhutaan, sitä pystympään nostan pääni. Niin sen pitää mennä, hän sanoi.
