Marraskuun viimeisellä viikolla Pälkäneen kirkossa kuultiin uusintaesityksenä draamallinen kirkkokonsertti Joulu 39, jonka viimevuotinen Pälkäneen ensiesitys jäi monien katsojien mieleen.
Panu Raipian käsikirjoittama draama tukee konserttia, joka muodostuu tuttuakin tutummista isänmaan ja joulun lauluista. Käsikirjoituksen pohjana ovat erään pälkäneläisen sotilaan talvisodasta kotiin kirjoittamat kirjeet, mutta käsikirjoittaja on muokannut niistä perhetarinan, jonka keskiössä on nuori aviopari (Aku Sajakorpi ja Anu Raipia) ja heidän Maija-tyttärensä (Idalilija Raipia).
Draamaa kuljetetaan paljon äidin ja tyttären kokemusten kautta. Idalilija Raipia on hellyttävä mollamaijoineen ja monoineen, ja lapsen näkökulma onkin tärkeä, kun äkkiä yllättänyt sota asettaa lapset ja aikuiset tavallaan samalle viivalle: kaikki ovat peloissaan, hämmentyneitä, turvaa vailla ja kaikenlaisten uusien vaatimusten edessä.
Mauri Niemen esittämä Jumala ompi linnamme on komea alku esitykselle sen jälkeen, kun talvisodan ensimmäisten hälytyssireenien ulvonta on vaimennut. Kylmissään seisovan sotilaan laulama Mä vartiossa seison nostattaa kuulijoillekin kylmät väreet selkään.
Juoni etenee paitsi kirjeiden, myös radio- ja sanomalehtiuutisten avulla, mutta mitään erityistä uutta sotakokemuksista ei saada irti. Pikemminkin toistetaan tuttuja ja helposti arvattavia asioita.
Esitys nojaa enemmänkin hellyttäviin kohtauksiin ja kauniisiin lauluihin kuin talvisodansodan traagisuuteen. Loppu on onnellinen, kun isä pitkän odotuksen, pelon ja epätoivon jälkeen viimein ilmestyy jouluna kotiin, mutta se on yksittäisen perheen eikä kansakunnan kokemus.
