Pälkäneen ja Luopioisten kuntaliitoksen yhteydessä sovittiin, että uusi kunta ottaa hoitaakseen Luopioisten ikuisuusprojektin, historian jatko-osan kirjoittamisen.
Luopioinen suunnitteli pitkään jatkoa Hauhon ja Tuuloksen kanssa tehdylle historian ykkösosalle, mutta hanketta lykättiin eteenpäin vuosi toisensa jälkeen. Pälkäneelläkään historia ei edennyt kovin onnellisten tähtien alla.
Kirjoittaja Anneli Mäkelä-Alitalon ajautui törmäyskurssille historiatoimikunnan kanssa. Kirjoittajan kanssa ei pystytty sopimaan kirjaan toivotuista muutoksista ja parannuksista. Toimikunnan mielestä juoni katosi, kun Mäkelä-Alitalo keskittyi yksittäisiin oikeustapauksiin. Kunta oli tilannut Luopioisten historian, ei ”Vesikansa käräjillä” -teosta. Lopulta oli vähällä, ettei myös historiaprojekti päätynyt käräjille.
Pattitilanteesta keksittiin kuitenkin ulospääsytie: Mäkelä-Alitalon kirjoittama Luopioinen ennen Luopioista julkaistiin vihkosena, jolloin oikeudet pysyivät kunnalla ja Mäkelä-Alitalon kokoamaa aineistoa voitiin käyttää lähdeaineistona varsinaisessa historiassa, jonka kirjoittaminen annettiin Kaarle Sulamaan tehtäväksi.
Sulamaan kanssa historiatoimikunta säilytti välit sellaisena, että hänet saatiin paikalle julkistamistilaisuuteen. Kirjoittaja harmitteli kuitenkin sitä, ettei kaikkea saatu sopimaan päätettyyn sivumäärään, vaan osa materiaalista karsittiin rahanpuutteen vuoksi. Sulamaa oli selvittänyt muun muassa paikannimien alkuperää perusteellisemmin kuin lopullisessa kirjassa esitetään.
Historiatoimikunnan ja Kukkia-seuran jäsen Esko Koskenvesa uskoi, että materiaalia voitaisiin julkaista kotiseutuyhdistyksen nettisivuilla.
Ymmärrettävä kirja on tehty lukijoille
Kaarle Sulamaa kirjoittama Luopioisten historia kunnan itsenäistymiseen 1868 julkaistiin lauantaina. Historiatoimikunnan puheenjohtaja Jarkko Pihkala sivusi pääkirjasto Arkissa järjestetyssä julkistamistilaisuudessa historiahankkeen värikkäitä vaiheita ja Anneli Mäkelä-Alitalon kanssa käytyä vääntöä.
– En olisi ikinä uskonut, millaisiin sfääreihin päästään, kun akateemiset ihmiset ryhtyvät kinaamaan. Monesti tuntui, että varsinaiset asiat unohtuivat kinaamisen lomassa.
Pihkala piti kuitenkin lopputulosta onnistuneena.
– Tällaiselle isän ja äidin mukana Luopioisiin tulleelle teos tarjoaa uutta tietoa.
Hän kiitteli teosta selkeäksi ja helppolukuiseksi. Sulamaa sanoi, että siihen on pyrittykin: hän ei halunnut kirjoittaa toisille tutkijoille, vaan tekstiä, jonka tavallinen ihminen ymmärtää.
Sisällissodan vaiheet vielä liian arka aihe
Jarkko Pihkala puolusteli julkistamistilaisuudessa sitä, miksi kirja päättyy Luopioisten itsenäistymiseen vuonna 1868, eikä esimerkiksi vuonna 2007 tehtyyn kuntaliitokseen.
– Asiasta keskusteltiin pitkään, ja lopulta itsenäisen Luopioisen aika päätettiin jättää seuraavan sukupolven kirjoitettavaksi. 1920-luvun taite on niin surullinen vaihe Luopioisten historiassa, että puoli pitäjää olisi tyytymätön, kirjoitettiin siitä miten tahansa.
Pihkala muistutti, että viimeinen 150 vuotta on arkistoitu paremmin, eivätkä tiedot katoa samaan tapaan kuin vanhempi historia.
Historiatoimikunnan toinen vahva hahmo Esko Koskenvesa kertoi esimerkin siitä, että vaikeisiinkin asioihin voidaan tarttua. Muualta tulleena Koskenvesa ihmetteli aikanaan kaatuneiden muistopäivän perinnettä Luopioisissa: liput kävivät viimeisen sodan uhrien ja valkoisten muistomerkillä. Sen jälkeen liput rullattiin ja kaksi vaatimatonta hahmoa jatkoi punaisten haudalle.
Pappia muistopäivänä tuurannut Koskenvesa ihmetteli, eikö vuosikymmenten varrella ole sovittu sen vertaa, että liput voisivat käydä sisällissodan molempien osapuolten muistomerkeillä.
Kunnanhallituksen puheenjohtajana silloin toiminut Jarkko Pihkala lupasi hetken mietittyään seurata lipun kanssa perässä, jos Koskenvesa jatkaisi punaisten muistomerkille. Siitä alkaen liput kävivät molemmilla muistomerkeillä.
