Minut nimitettiin ylikonstaapelin virkaan 30 vuotta sitten toimittuani reilun vuoden ryhmänjohtajatason esimiehenä ilman vakanssia.
Kolmiot olkapäillä näyttivät ulos asemani, mutta johtajana olin kokematon. Harjoittelin lajia tietämättäni pienien poikiemme kanssa. Piti järjestellä, organisoida, luoda strategioita ja taktiikoita sekä miettiä taloutta vähäisin voimavaroin.
Ongelmat ratkaistiin tavalla tai toisella, tuolloin ei haasteista puhuttu.
Siirtyessäni yli kaksisataapäisen poliisiyksikön johtajaksi kolme lastamme ähisivät murrosiässä. He selvisivät siitäkin elämänvaiheesta mainiosti – emme kovin kauheasti tapelleet.
Johtamiseni töissä oli omasta mielestäni varmaa sekä johdonmukaista, mutta jälkikäteen arvioiden tuli tehdyksi monia perusvirheitä. Yritin näet muuttaa asioita liian nopeasti.
Tuskaannuin silloin tällöin ja saatoin palaverissa tokaista, etten enää osaa pelata teidän kanssanne, kun poikani ovat jo melkein aikuisia.
Tähän ikään olen käynyt muutaman lyhyen johtamiskoulutuksen, en tosin aivan viime vuosina. Sinänsä hyviä kertauskursseja niille opeille, jotka hankin edellä kerrotulla tavalla takomalla päätäni seinään. Ensimmäisen kerran ne jutut vielä kuuntelee.
Sivusta seuraten pidän valmennusta suurimmalta osin ajan- ja rahantuhlauksena. En enää aio osallistua.
Vasta äskettäin havaitsin hyödyntäneeni kursseja konkreettisesti.
Kävimme koko perhe Mallorcalla syksyllä. Lapsenlapsemme vierailivat mummon ja ukin huoneessa viikon aikana monta kertaa.
Juuri kolmivuotiaat Laura ja Luka yltyivät juoksemaan kilpaa minun toimiessa oikeudenmukaisena tuomarina. Kaksosten perillisistä poika on selvästi jalkavampi ja hoikempi. Tyttö hivenen pyylevämpi, mutta äsäkkä lähtemään.
Viiden metrin pikamatkan voittajana tuli maaliin pääsääntöisesti Laura. Jotta Luka ei turhautuisi, tuomitsin pari kertaa tasapelin.
Neitokaisen suu vääntyi mutrulle, hän könysi syliini sanoen: ”Ei tullut tatapeliä, tuli liita.”
Nuorta miestä ei asia kiinnostanut lainkaan, joten keskityin antamaan neidille henkistä huoltoa. Puhuin lämpimästi toiseksi tulemisen vaihtoehdosta joskus elämässä. Ei tuntunut uppoavan.
Olemme saaneet pitää Lauraa melko useasti viikonloppuisin mökillä. Viime talvena kokeilimme ensimmäisen kerran hiihtämistä. Aamusta alkaen tyttö puheli aika ajoin: ”On liukatta, liukatta”. Emme mummon kanssa ymmärtäneet.
Laittaessani siteitä eteisessä kiinni asiaan taas palattiin ja älysin, mistä on kyse.
Pihalla päästiin kymmenkunta metriä kohtalaisesti, mutta sitten hiipui motivaatio. Kannoin valmennettavani hankalia portaita myöten rantaan mummon ladulle suksien kolistessa kaiteisiin. Kaksi metriä meni, sitten tuli komento: ”Ukki kanna.”
Muistin nämä harjoitukset, kun lähdimme lapsen kanssa syksyllä katsomaan, josko vaimoni olisi löytänyt suppilovahveroita. Opetin menomatkalla puiden nimiä. Kuusen hän hyväksyi. Loput olivat leobaldi-, tiikeli- tai leijonapuita.
Kiipesimme ison mäen reippaasti, Laura auttoi minua kuoppien tasaamisessa, kun kovasti kehuin.
Mummo löytyi, katsoimme sienet ja lähdimme kolmensadan metrin paluumatkalle. Laura ilmoitti jalkansa olevan siinä määrin kipeän, että ukin piti kantaa. Jaksoin pitää taakkaa hartioillani hetken.
Keksin sitten, tutkitaanpa tuolta myyränreiät. Sohimme aikamme onkaloita kepeillä ja siirryimme alamäkeen.
Joka puolelta tuli nyt hilviöitä ja litkoja, joita henkivartijan piti häätää miekoiksi muuttuneilla myyräseipäillä, jotta plintetta pääsi kulkemaan esteettä.
Puunnimiäiset ja ravista säntäilevät oliot motivoivat meidät kävelemään mökille asti.
Kun tarpeet vielä tulivat vaippaan, käyttäytyi tyttö saman kaavan mukaan. Vatsa kaiketi oli kovalla ja teko vaati keskittymisrauhan.
Neito vetäytyi jurottamaan kammariin vedellen oven perässään kiinni samalla mutisten: ”Olla lauhatta, olla lauhatta.” Kysymykseen, onko kakkahätä ja mennäänkö potalle, tuli jyrkkä kielto. Vähän ajan päästä haju paljasti ja kun kysyin, onko housussa ja mennäänkö pesulle, tuli vielä kiukkuisempi ei.
Aikani houkuteltuani rupesin mieltämättäni käsittelemään asiaa avoimen myönteisesti. Kehuin miten mukavalta tuntuu kuiva vaippa pestyssä pyllyssä ja kakka on varmaan komea sekä hyvä. Koppasin niskuroivan lapsen käsimutkaani.
Muklautettiin tuotos pyttyyn ja samalla kun pestiin, ylistin vuolaasti hyvää suoritusta. Laura lähti hankkeeseen mukaan.
Pyysin raportoimaan projektin onnistumisesta ja mainiosta lopputuloksesta myös keinutuolissa istuvalle mummolle. Näin motivoitunut tuloksentekijä potalsi juoksujalkaa informoimaan firman pääjohtajan.
Vähin erin homma alkoi luontua suoraan pyttyyn. Jaksan edelleen kiitellä joka kerta onnistuneista suorituksista. Pari kertaa ukin tyttö on soittanut Keravalta tai tullut ilmoittamaan saunan ovelle iloisena: ”Ukki, tuli hyvä kakka!”
