Ramppi-teatteri palaa ensi kesänä Suomen lähihistoriasta kertovien näytelmien sarjaan. Professori emeritus, kirjailija Aulis Aarnion näytelmä Aavan meren tuolla puolen on vapaa jatko näytelmille Kuinka löytäisin sen laulun (2010), Muistat sie Monrepos´n (2011) ja Poika varjoiselta kujalta (2012).
1960-luvun kuohuvaa yhteiskuntaa kuvaava näytelmä kuuluu myös samaan kaareen kuin vuonna 2006 kantaesitetty Hämärässä laulaa punakylkirastas, joka kuvasi maaseudun työväestön heräämistä ja vuoden 1918 sotaa, sekä 1930-luvun oikeistoradikalismin noususta kertonut Suden hetki (2008). Näytelmät yhdessä kertovat hämäläisen maaseutukirkonkylän tapahtumien kautta itsenäisen Suomen tarinaa.
– Ajatuksena on ollut, että haluan kirjoittaa henkisen jatkon ennen kaikkea 1950-luvusta kertovalle Poika varjoiselta kujalta -näytelmälle, joka oli nuorukaisen kasvutarina. Minua kiinnosti ajatus, miten neitseellisestä 1950-luvusta, joka Suomessa oli vielä jälleenrakentamisen ja aineellisesta niukkuudesta selviytymisen aikaa, kehkeytyi suurten tunteiden ja suuren murroksen kuusikymmenluku, Aarnio kertoo.
Niinpä tulevana kesänä Ramppi-teatterin näyttämöllä tavataan muutamia aikaisemmista näytelmistä tuttuja roolihenkilöitä, kuten Lehtis-Ville Sylvi-vaimoineen sekä Aution perhe.
Näytelmän ohjaa suurempia esittelyjä kaipaamaton näyttelijä-laulaja-ohjaaja-showmies Ahti Jokinen, jonka ohjaustyö nähtiin Ramppi-teatterissa viimeksi vuonna 2011. Kantaesitys on 10.6.2014 Kangasalan kesäteatterissa.
Missä onnen kaukorantaan…
Näytelmän nimi Aavan meren tuolla puolen viittaa paitsi Unto Monosen unohtumattomaan tangoon, myös tiettyihin 1960-luvun realiteetteihin.
– Sille vuosikymmenelle ominaisia piirteitä olivat maassamuutto ja maastamuutto. Ruotsissa teollisuuden nopea kasvu lupasi työtä ja parempaa elintasoa kuin Suomi kykeni tarjoamaan. Suomessa taas työpaikat alkoivat keskittyä kaupunkeihin ja vastaavasti vähentyä maataloudesta. Niinpä niistä tuli myös näytelmän teemoja, Aulis Aarnio kertoo.
Joillekuille Pohjanlahden vastarannalla tai ainakin lähikaupungissa siinsi unelmien satumaa, toisille lähtö oli katkera pakko, kun kotiseutu ei pystynyt työtä tarjoamaan. Näytelmän Jouko on nuori mies, joka on alkanut menestyä Ruotsissa ja haluaa palata sinne.
Mutta muuttoliike ei ollut ainoa asia, joka vei ja toi meren yli ihmisiä, unelmia ja uusia vaikutteita. Näytelmässä nuori Arja Autio lähtee ensimmäisenä kotikylän nuorista ulkomaille opiskelemaan, ja hänen mukanaan tulee tuulahdus kansainvälisyyttä ja uutta ajattelua. Kaikkia asioita ei enää haluta katsoa pelkästään kunnanvaltuuston istuntohuoneen pöydän takaa, ja se herättää levottomuutta.
Kirjoittaja ja ohjaaja luonnehtivat teosta monenlaisten kohtaamisten näytelmäksi: vanhan ja uuden, maalaisten ja entisten maalaisten, uudistajien ja säilyttäjien, tangon ja rockin, vasemmiston ja oikeiston. Kohtaamisista syntyy jännite tavallisten pienten ihmisten elämään.
Mutta kyllä Satumaa-tango liittyy tarinaan musiikkinakin. 1960-luvun maaseudulla tanssilavat olivat kesien kuumia kohtaamispaikkoja, joissa mitattiin paljon muutakin kuin tanssitaitoa. Siellä nuoret olivat näytillä, valittavina.
Seinäruusuksi jääminen ja yksinäinen kotimatka olivat suurten tunteiden hetkiä siinä missä toivotuimman tanssiparin käsivarsi ympärillä.
– Kesänäytelmään sopii hyvin, että tarinat kutoutuvat tanssilavan ympärille. Siellä tapahtuvat ihmisten, aatteiden ja tunteiden kohtaamiset, Ahti Jokinen toteaa.
Täytyy tuntea 1960-luku
1960-lukua tarkastellaan yleensä suuren murroksen vuosikymmenenä. Sähköinen tiedonvälitys mullistui television yleistymisen kautta, rock-musiikki murtautui nuorisokulttuurin ja nuorisokulttuuri juurtui pysyvästi yhdeksi suomalaiseksi alakulttuuriksi. Maan asukkaille alkoi kuulentojen myötä avaruusaika.
Hannu Salaman romaani Juhannustanssit kohahdutti suomalaista yhteiskuntaa, kunnes vähitellen hyväksyttiin, että taiteessakin voi olla totta se, mikä muuten on tiedetty vuosisatoja: että suomalaisessa kesäyössä ryypätään, puhutaan rivoja, naidaan ja tapellaan.
– 1960-luku oli rosoinen vuosikymmen, polttava, kuohuva ja pelottavakin. Siksi oli herkullista nostaa Juhannustanssit ja Hannu Salama mukaan näytelmään, Aulis Aarnio toteaa.
Näytelmälle tarvittiin ohjaaja, joka tuntee 1960-luvun. Ahti Jokinen on sellainen.
– Ymmärsin, kun luin näytelmää, että vuosikymmen täytyy voida haistaa, maistaa ja tuntea itsessään. Sen henki täytyy tavoittaa, muuten tätä ei voi tehdä. Hirmu haastavaa se kyllä on, Jokinen kertoo.
Aavan meren tuolla puolen on monella tavoin musiikkinäytelmä. Vuosikymmen oli muutosten aikaa musiikissakin: tangon ja rockin ohella paikkansa ottivat työväenmusiikki ja kisällimusiikki. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa säveltäjä Eero Pekkonen, hänkin 1960-luvun tuntija omissa nahoissaan.
– Olennaista on kuitenkin se, miten tieto ja tunteet siirretään nuoriin näyttelijöihin. Siinä ohjaajamme näyttää onnistuvan: näyttelijät ovat olleet valtavan innostuneita, Aarnio kertoo.
Vaaran maamerkit
Suuret tunteet eivät 1960-luvulla kuohuneet yksistään tanssilavojen liepeillä tai Ruotsinlaivan kannella tulevaisuuden haaveiden ja koti-ikävän
ristiaallokossa.
Vuosikymmenen historiaan kirjattiin myös sotienjälkeisen ajan vakavimmat vaaran maamerkit.
Kuuban ohjuskriisi lokakuussa 1962 vei maailman kolmannen suursodan partaalle – sodan, josta Hiroshiman ja Nagasakin kohtalo vuonna 1945 oli antanut esimakua. Kaikki tiesivät, että seuraavaa maailmansotaa ei käytäisi taisteluhaudoista käsin eikä pommisuojista olisi enää apua siviileille. Suomessakin oltiin silti valmiina liikekannallepanoon.
– Ne olivat järkyttäviä tapahtumia. Sitä pelkoa on mahdoton unohtaa, Aarnio ja Jokinen muistelevat.
Vuotta myöhemmin, marraskuussa 1963 John F. Kennedy sai surmansa Dallasissa salamurhaajan luodista. Tieto Yhdysvaltain presidentin kuolemasta välittyi modernien tiedotusvälineiden kautta ennen näkemättömän nopeasti ympäri maailmaa.
– Samaan aikaan, kun nämä hirvittävät tapahtumat sattuivat, ihmisten tietoisuus ja käsitys niistä muovautui aivan eri tavoin kuin ennen. Tapahtumapaikoilta tuli elävää kuvaa, presidentit ja pääministerit puhuivat televisiossa ikään kuin kasvotusten katselijoiden kanssa, ja uutislähetysten määrä kasvoi, Aarnio kertoo.
Elokuussa 1968 Tšekkoslovakia joutui Varsovan liiton miehittämäksi rohjettuaan poiketa Neuvostoliiton sanelemasta sosialismin linjasta. Kun panssarivaunut vyöryivät maan rajojen yli, idän pelko vavahdutti taas kerran Eurooppaa. Ne tapahtumat mursivat monen toivon ja uskon tulevaisuuteen.
– Näytelmää kirjoittaessani en tiennyt, miten ajankohtaiseksi aihe tänä keväänä tulee. Nyt olemme taas silmätysten samankaltaisten pelkojen kanssa – tosin emme ainakaan vielä ole kohdanneet mitään 1960-luvun kauhuihin verrattavaa, Aarnio toteaa.
