Pitkäperjantain ristinjuhla on Laitikkalan koulun oma tapahtuma. Sitä alettiin viettää kansakoulun opettajien toimesta 1940-luvun lopulla; ainakin yhden tiedon mukaan ensimmäinen juhla olisi ollut vuonna 1947. Vain kerran juhla on tarvinnut siirtää Seurantalolle, kun koulu oli suljettuna ison remontin ajan.
Opettajien jälkeen ristinjuhlan järjestämisvastuu siirtyi Laitikkalan diakoniapiirille, joka on jatkanut sitä uskollisesti vuosikymmenestä toiseen. Tänä keväänä Pälkäneen kunnan päätös kyläkoulun lakkauttamisesta ja koulurakennuksen myymisestä lopettaa 67 vuotta kestäneen juhlaperinteen.
Pitkäperjantaina 98 ihmistä, suurin osa heistä laitikkalalaisia, kokoontui viimeiseen koululla järjestettyyn ristinjuhlaan jäähyväisille.
Laitikkalan diakoniapiirin puheenjohtaja Leena Koskelo seurasi hymyttömin silmin toisiinsa yhdistettyjen luokkahuoneiden muuttumista kyläkirkoksi.
– En osaa vielä sanoa, jatketaanko ristinjuhlan järjestämistä tämän jälkeen jossakin muualla. Juhla kuuluu koululle. Meidän täytyy ensin jotenkin päästä siitä menetyksestä yli ja miettiä asiaa sitten, hän selitti hiljaa.
Kahvipöydän ympärille kokoontuneet naiset halusivat kuitenkin uskoa juhlan tulevaisuuteen.
– Ei kai näin pitkää perinnettä voi katkaista yhden talon takia. Kyllähän Laitikkalasta rakennuksia löytyy! he vakuuttivat.
Täysi sali ilahdutti piispaa
Koulun viimeinen ristinjuhla oli tunnelmaltaan haikea mutta myös poikkeuksellisen juhlallinen, sillä tilaisuudessa oli puhumassa Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo.
Hän kyseli kuulijakunnaltaan, kuinka moni on käynyt Laitikkalan koulua, ja kuinka moni on ollut toisen tai kolmannen polven koululainen. Kumpaankin kysymykseen vastaukseksi tuli, että noin puolet läsnäolijoista.
– Nämä pihat ja mäet ovat täynnä muistoja, piispa totesi myötätuntoisesti.
Hän ymmärsi juhlaa varjostavan ylimääräisen surun mutta muistutti sen olevan ajan hengen mukaista. Kouluja lakkautetaan ja yhdistetään, siihen on pakko sopeutua vaikka se monesti koskee.
Piispalle itselleen kyläjuhlaan osallistuminen oli mieluinen mutta harvinainen tapahtuma.
– Diakoniapiiristä kysyttiin, voisinko tulla. Ja se sattui sopimaan, kun itselläni ei ollut tänä vuonna pitkäperjantain jumalanpalvelusta tai muutakaan menoa. Arvostan tällaista pitkää perinnettä ja kaikkea sitä yhteistyötä, jolla juhla
saadaan aikaan, hän kertoi.
Koulu oli kirjaimellisesti viimeistä jakkaraa myöten täynnä, ja Matti Repo iloitsi nähdessään niin paljon väkeä paikalla. Hän kertoi, että kylien ja muiden pienten yhteisöjen aktiivisuus yllättää ja ilahduttaa hiippakunnan paimenta aina, kun sen pääsee kokemaan.
– Harvoin minulla riittää aikaa osallistua kylätapahtumiin, vaikka mielelläni haluaisin. Olisi tärkeää, että piispa ehtisi seurakuntavierailuilla käydä esimerkiksi kappeliseurakunnissa, joita nykyään on taas paljon, eikä aina vain siinä isoimmassa paikassa, hän pohti.
Edellisen kerran Matti Repo vieraili Pälkäneen seurakunnan tilaisuudessa viime joulukuun alussa, jolloin hän osallistui Luopioisten kirkon 200-vuotisjuhlamessun toimittamiseen. Repo on ensimmäinen virassa oleva piispa, joka osallistuu ristinjuhlaan. Sen sijaan emerituspiispa Paavo Kortekangas on siellä kerran vieraillut.
Pääosa kuuluu Kristukselle
Pitkäperjantai on leuto, puolipilvinen päivä. Edellisen illan myrskyinen tuuli on laantunut, peipposten viserrys kantautuu avoimista ikkunoista sisälle luokkiin. Koulun pihan liepeillä kukkivat sinivuokot.
Pöydissä on kirkkaanvalkoiset liinat ja narsissimaljakot. Korkeiden ikkunoiden edessä penkeillä istuva ristinjuhlan yleisö tuo mieleen maalaispirttiin kokoontuneen seuraväen. Ehkä siksi, että heille kaikki on niin tuttua ja itsestään selvää. Näin on oltu aina.
Ennen ohjelmaan alkua diakoniapiiri tarjoaa kahvia ja sen kanssa suolaista ja makeaa kahvileipää. Kahvipöytä on tällä kertaa tavallistakin juhlavampi, sillä Berit Kukko Laitikkalan omasta lähileipomosta on lahjoittanut näyttävät täytekakut.
Itse juhlaohjelma on yksinkertainen ja hillitty, siihen ei ole tupattu mitään mutkikasta. Pitkäperjantain viesti, lunastus ja sovitus ovat sen keskeinen sisältö. Tämä ei ole koulun jäähyväisjuhla vaan ristinjuhla, Kristuksen kuoleman ja kärsimyksen muistolle omistettu.
Ensin veisataan virsi, sitten seurakuntapastori Heikki Repo kertoo Jeesuksen emotionaalisesta ja fyysisestä tuskasta, joka piirtyi Torinon käärinliinoiksi nimettyihin kankaisiin. Seuraavaksi esiintyy Laitikkalan tyttöjen kansanmusiikkiyhtye Keeva.
Matti Repo selvittää juhlapuheessaan sovituksen ja lunastuksen erilaisia tulkintoja. Aikuinen yleisö seuraa hievahtamatta piispan käsien liikkeitä, kun hän näyttää Israelista tuotua matkamuistopiikkikruunua. Oikea Jeesuksen orjantappurakruunu ei luultavasti ollut seppeleen muotoinen vaan ikään kuin umpinainen lakki, idän kruunujen mukaiseksi muotoiltu, piispa kuvailee.
Sillä aikaa pienimmät kuulijat kipaisevat ulos. Koulun pihasta kuuluu leikin ääniä; ne ovat kuuluneet tähän pihaan vuodesta 1896 asti, jolloin Laitikkalan ensimmäinen, vuoden 1918 sodassa palanut koulurakennus valmistui samalle paikalle.
Piispan puheen jälkeen esiintyy vielä Laitikkalan trubaduuri Aimo Kokkola yhdessä poikansa Lauri Kokkolan sekä Jenna Kirjosen kanssa.
Tilaisuus päättyy yhteiseen rukoukseen kirkkoherra Jari Kemppaisen johdolla ja virteen Ken tahtoo käydä Herran askelissa. Lopuksi piispa lukee Herran siunauksen. Aurinko näyttäytyy hetken aikaa ja valaisee luokkien korkeat ruutuikkunat ylhäältä alas.
