– Ihmettelin, että mitähän MLL minulle lähettää. Kun avasin kirjeen, minun oli pakko istahtaa alas. Olin aivan ymmälläni. Ensimmäisenä tarkistin, lukiko kuoressa todellakin minun nimeni, Leena Pihkala kuvaa ensireaktioitaan, kun hän sai äitienpäiväksi kutsun säätytalolle kunniamerkkien jakoon.
Äitienpäivämitali tuli täytenä yllätyksenä.
– Lapset olivat tehneet hakemuksen. Asia oli onnistuttu pitämään täysin salassa sekä minulta että Jarkolta, vaikka puoltajiksi oli pyydetty SPR:n Aitoon osastoa ja Aitoon koulutuskeskusta.
Edessä on ikimuistoinen äitienpäivä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja peruspalveluministeri Susanna Huovinen palkitsevat sunnuntaina Pihkalan ja 34 muuta äitiä Säätytalon juhlavassa tilaisuudessa.
Nuoresta alkaen vapaaehtoistyötä
Takavuosina mitalilla palkittiin suurten lapsikatraiden sankariäitejä. Nykyisin arvostetaan myös vapaaehtoistyötä ja yhteiskunnallista toimintaa.
Leena Pihkala oppi vapaaehtoistoimintaan jo kotikylässään Eräjärvellä. Kun nuori sairaanhoitaja muutti reilut 45 vuotta sitten Aitooseen, oli luontevaa lähteä mukaan Punaisen ristin toimintaan.
– Olen toiminut siitä alkaen SPR:n osastossa erilaisissa tehtävissä, mutta mielelläni luovuttaisin jo paikkani jollekin nuoremmalle, Aitoon osaston perustajajäseniin kuuluva Pihkala sanoo.
1970-luvulla hän oli perustamassa myös lasten päiväkerhoa Aitooseen. Kylässä toimi peruskoulukokeilun yhteydessä esikoulu. Eskariin pääsyä odottaneet lapset ja heidän vanhempansa olivat pettyneitä, kun se päättyi vuoden jälkeen. Kunnallista päivähoitoa ei vielä ollut, joten vanhemmat perustivat MLL:n alaisuuteen kerhon, jossa lapset pääsisivät touhuamaan ikäistensä kanssa.
– Kerho kokoontui kolmesti viikossa parin tunnin ajaksi. Sillä oli palkattu vetäjä. Varat kerättiin erilaisilla tempauksilla, Pihkala muistelee.
Kerho toimi kymmenkunta vuotta, kunnes kunnallinen päivähoito teki sen tarpeettomaksi.
Omaishoitajan sitovaa arkea
– Kun omat lapset alkavat olla omillaan, tilalle tulee huoli omista vanhemmista, Leena Pihkala kuvaa vanhemman roolia.
Hän on hoitanut edeltävää sukupolvea yhtä pitkään kuin omia lapsiaan.
Leena Pihkala muutti 46 vuotta sitten emännättömäksi jääneeseen taloon, sillä Jarkko Pihkalan äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin sairauskohtaukseen. Miehen isä Risto asusti saman katon alla 35 vuotta. 92-vuotiaaksi elänyt vaari sai viettää vanhuuden päivänsä lähes loppuun saakka kotonaan.
Viimeiset kymmenen vuotta omaishoitajan arki oli sitovaa, sillä vaari tarvitsi apua lähes ympäri vuorokauden. Leenan työpäivien ajaksi kunta järjesti kotiin apua, muun ajan hän hoiti vaaria siivouksen, ruuanlaiton ja muiden arkiaskareiden lomassa.
Leena Pihkala muistaa työntäyteisiä viimeisiä vuosia paremmin vuosikymmenten takaiset ajat, kun lapset olivat pieniä. Silloin pikkuväki kilpaili, kuka ehti vaarin jalkoihin rapsuteltavaksi Pikku kakkosen ajaksi. Lastenvahti oli omasta takaa, ja sen ansiosta lapset saattoi joskus jättää iltaisin kotiin nukkumaan.
Koti opetti työntekoon
Jarkko Pihkala ehdottaa Leenalle elämäntyöpalkintoa, sillä ensi vuonna tulee täyteen 50 vuotta yhteistä taivalta. Pariskunta meni naimisiin juhannuksena 1968.
Seuraavana vuonna syntyi esikoinen Eija. Hän sai kolme nuorempaa sisarusta parin, kolmen vuoden välein.
– Se oli kymmenen vuotta vaippapyykkiä, Leena Pihkala sanoo.
Leena Pihkala on kotoisin kuusilapsisesta maanviljelijäperheestä, jossa opittiin pienestä pitäen tekemään töitä. Samoja oppeja hän välitti omille lapsilleen.
– Lapset ovat saaneet pienestä pitäen hoidettavakseen pieniä asioita oman kykynsä mukaan. Meillä oli esimerkiksi talousvuorot: lapset kattoivat ja korjasivat pöydän sekä täyttivät ja tyhjensivät astianpesukoneen.
Nykyisin 45-vuotias Eija toimii Suomen Castrolin talouspäällikkönä. Kolme vuotta nuorempi Teija on Valmetin koulutussuunnittelija ja 40-vuotias Jaana nettipiratismia kitkevän Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen apulaisjohtaja sekä vanhempi lakimies. 37-vuotias kuopus Esko toimii toimittajana Turun Sanomissa ja lähtee seuraavaksi raportoimaan Ukrainan tapahtumista.
Äidin ei tarvitse enää huolehtia lastensa pärjäämisestä, vaan hänen silmäteriään ovat viisi tiiviiseen tahtiin tullutta lastenlasta. Heistä vanhin on kahdeksanvuotias Eijan poika Eino.
– Eino ja Einon enkelit, Leena Pihkala esittelee 2–6-vuotiaat tytöt.
Lapset ovat saaneet omat lapsensa sen verran myöhäisellä iällä, että Leena Pihkalan mummovaihe alkoi toden teolla vasta eläkepäivillä. Se sopii hänelle hyvin, sillä nyt hänen on helppo tarjota lastenhoitoapua. Pihalle palannut hiekkalaatikko on ahkerassa käytössä etenkin viikonloppuisin. Joskus soitetaan edellispäivänä, että pääsisikö seuraavaksi aamuksi Helsinkiin hoitamaan sairastunutta lasta, kun molemmilla vanhemmilla on työmatkat, joita ei voi perua.
Erilaisuutta ei pidä eristää
Sairaanhoitajan koulutuksen saanut Leena Pihkala on toiminut vuosikymmenten ajan SPR:n ensiapukouluttajana Sydän-Hämeen seudulla.
Valmistuttuaan hän työskenteli vuoden ajan työterveyshoitajan sijaisena Saarioisilla. Sen jälkeen työmaa oli reilun vuosikymmenen ajan kotona ja perheyrityksessä. Leena Pihkala hoiti lasten lomassa perheyrityksen kirjanpitoa ja laskutusta.
Risto Pihkalan perustama yritys sorvasi puutappeja paperirullien päähän. Kun paperitehtaat kehittyivät, tapit kävivät tarpeettomaksi. Jarkko Pihkala muunsi yrityksen metalliverstaaksi, jonka paperityöt Leena Pihkala edelleen hoitaa.
Kun lapset olivat isompia, Leena Pihkala lähti sivutoimiseksi tuntiopettajaksi emäntäkoululle, nykyiselle Aitoon koulutuskeskukselle. Hän kävi ammatillisen opinto-ohjaajan koulutuksen ja siirtyi koulun opinto-ohjaajaksi. Pihkala jatkoi eläkepäiviinsä saakka erityisoppilaisiin keskittyneellä yksityiskoululla.
Kehitysvammaisen opiskelijan ymmärtämistä helpottivat oman perheen kokemukset: toinen lapsi Teija syntyi kehityshäiriöisenä.
– Se antoi perspektiiviä ja motivaatiota auttaa muitakin, Leena Pihkala sanoo.
Vielä lapsen syntyessä 1970-luvun alussa erilaisuuteen suhtauduttiin torjuvasti. Vanhemmat ihmettelivät, kun sairaalassa tytölle tarjottiin laitosvaihtoehtoa. Vaikka tytön kädet ja jalat olivat tyngät, hän oli odotettu lapsi, eikä eristettävä kummajainen.
Tyttö kasvoi nelihenkisessä lapsikatraassa omatoimiseksi ja kävi koulunsa omalla kylällä. Pienessä koulussa ja luokassa erilaisuus huomioitiin luontevasti. Auttavia käsiä löytyi aina, eikä tyttö jäänyt yksin hankalissa rappusissa.
– Teija oli pienestä alkaen päättäväinen ja tarmokas. Hän halusi selviytyä itse kuten muutkin, Leena Pihkala sanoo.
Ehkä koettelevin vaihe oli koulun alla, kun tyttö lähti puoleksi vuodeksi Helsinkiin lastenlinnan sairaalaan opiskelemaan proteeseilla kävelyä. Ruuhkainen kolmostie tuli vanhemmille tutuksi, kun he veivät ja hakivat tyttöä ja kävivät viikolla katsomassa häntä.
Vastuunkantoa ja kansainvälisyyttä
Jarkko Pihkala palkittiin alkuvuodesta Kuntaliiton kultaisen ansiomerkillä 40-vuotisesta luottamushenkilöurasta. Mitalia luovutettaessa muistettiin myös kotijoukkojen roolia: ilman vaimon tukea ja joustoa mies ei olisi voinut istua iltoja kokouksissa.
Leena Pihkalan mielestä miehen viimeiset kaudet ovat olleet enemmänkin jäähdyttelyä nuoruusvuosiin verrattuna. Silloin Jarkko Pihkala toimi puoluevaltuustossa, kokoomuspiirissä ja nuorten liiton puheenjohtajana. Samoihin aikoihin hän kiersi paljon työnsä vuoksi. Kotia pystyssä pitänyt vaimo ei silloin voinut sitoutua vapaaehtois- ja yhdistystoimintaan.
Vanhempien malli vastuunkannosta on siirtynyt myös jälkipolvelle. Vaikkeivät lapset ole lähteneet isänsä tapaan politiikkaan, he ovat niitä, joille yhteisten asioiden hoitaminen lankeaa luonnostaan. Lapsetkin ovat päätyneet vastuunkantajiksi harrastuksistaan ja oppilaitoksistaan alkaen.
Yhteiskuntavastuun lisäksi koti on kasvattanut kansainvälisyyteen.
– Olemme opettaneet lapsille pienestä pitäen, että maailmassa puhutaan muutakin kuin suomea. Se on osoittautunut viisaaksi elämänohjeeksi, sillä nykyisin työt ovat entistä kansainvälisempiä, Leena Pihkala sanoo.
Kun lapset olivat pieniä, perheessä oli joka kesä aupaireja. Samalla sekä lapset että vanhemmat oppivat puhumaan englantia.
– Ei yksi lisälautanen kauheasti tuntunut seitsenhenkisen perheen ruokapöydässä, Leena Pihkala sanoo.
Pienestä pitäen avoimuuteen, sosiaalisuuteen ja kansainvälisyyteen oppineet lapset eivät ole pelänneet lähteä maailmalle. He olisivat halunneet jo lukioikäisinä vaihto-oppilaaksi.
Jos yhdelle olisi tarjottu mahdollisuus lähteä vaihtoon, sama olisi pitänyt kustantaa kolmelle muullekin. Siihen perheellä ei ollut varaa, mutta Lions-klubin kautta tarjoutui tilaisuus puoleksitoista kuukauden vaihtoon, kun perhe vastavuoroisesti otti maailmalta vaihdokin. Myöhemmin opiskeluaikoinaan lapset lensivät Ruotsiin, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin vaihtoon ja harjoitteluun.
