Pidin mökillä viime kesänä viikon verran leiriä 7-vuotiaalle tyttärenpojalleni ja häntä viisi vuotta vanhemmalle kaverille. Yksi huippuhetki meillä oli Vehoniemen harjulla, ihan automuseon kohdalla. Kilpajuoksu 160 askelmaa alas portaita laittoi koville, mutta Roineen rannalla meitä odotti yllätyspalkinto: kanoottikoira.
Pieni sileäkarvainen Italian vinttikoira oli veneilyliivit päällä melonut isäntänsä Vehoniemeen. Eläinrakas 7-vuotias sai silittää koiraa, jonka omistaja vastaili hyvin kiltisti sitä koskeviin moniin kysymyksiin. Huomasin silloin, kuinka lapsen omanarvontuntoa nostaa se, että aikuinen ottaa hänet tosissaan ja että häntä kohdellaan keskustelussa vertaisenaan.
Pikku koira näytti ihan kauppakassilta, kun omistaja nosti sen liivin selässä olevasta kantokahvasta takaisin kanoottiin. Me vilkutimme sille, mutta se ei uskaltanut heiluttaa käpäläänsä takaisin, ettei kanootti kaatuisi ja sen isäntä joutuisi veden varaan.
Otimme muistoksi valokuvan lähtijöistä. Kuvan heikosta laadusta varmaan johtui, että myöhemmin kaverin äiti luuli valokuvan nähdessään Tarja Halosen olleen kanssamme juttusilla. Se, että entinen presidenttimme rakastuisi Roineen maisemiin ei olisi mikään ihme, mutta että hän kissaihmisenä olisi vaihtanut lemmikkinsä kantokahvakoiraan, se olisi kyllä ollut jo lööpin arvoinen uutinen.
Edellisen vuoden Kostian markkinoilta minua oli jäänyt kovasti harmittamaan, etten voinut ostaa kahdelta raitapaitaiselta pojalta heidän kojunsa onkimatoja.
Idea oli vastustamattoman hauska, ja pellavatukkaiset pojat todella asiallisia myyntimiehiä. Ihan jo sen takia halusin tehdä kaupat, mutta ylipäätäänkin ajattelen, että juuri lasten yritteliäisyyttä pitäisi aina arvostaa ja tukea. Oikein manailin, ettei kukkaroon ollut jäänyt kaikkien muiden ostosteni jäljiltä senttiäkään rahaa.
Siksi viime kesänä etsiskelin silmä kovana markkina-alueelta onkimatopistettä korvatakseni edellisvuoden mokan. Kojua tai poikia ei enää harmi kyllä löytynyt. Ostin kuitenkin menneiden matojen muistoksi kaksi sievää kaarnavenettä ja laitoin ne rantaveteen seikkailemaan. Toinen karkasi heti; toinen oli tottelevaisempi ja edelleen tallella suurena aarteena.
Kävimme tottakai seuraamassa myös peruukkipäisten karoliinien äkseerausharjoituksia Pälkäneen urheilukentällä. Tykinkuulakin pamahti kerrassaan komeasti. Parasta kuitenkin oli, kun markkinoilla yksi paksu säätyläisherra opetti poikia miekkailemaan ja pistämään kaalinpäitä kuoliaaksi!
Kiitos, ilman tällaisia herrasmiehiä ja kanoottikoirasetiä lasten maailma jäisi paljon värittömämmäksi. Kesäpäivät kuluisivat ilman mitään, mikä piirtäisi mieleen muistijälkiä lapsuudesta.
Kesäaitoolaisena käyn siskojeni kanssa kaikissa paikallisissa kotiseututapahtumissa, oli kyse markkinoista, Kirkastusjuhlista, kansallispukunäyttelystä, ratsastuskeskuksen hevostaitokilpailusta tai vaikkapa Inga Sulinin konsertista.
Ymmärrän, että aina samojen vapaaehtoisten voimille käy pyörittää niitä vuodesta toiseen, pienin resurssein. Harmillista silti on, jos vasta jälkikäteen havahdutaan ymmärtämään näiden kesän väriläiskien ja todellisten kohokohtien merkitys sille, että aina uudet ja uudet sukupolvet haluavat tulla kesäksi Sydän-Hämeeseen.
Tuire Ranta-Mayer
