Kyläkoulu: Aulikki Hemilä on kokenut 75 vuotta Laitikkalan koulun 122-vuotista historiaa

Kukonmäen oppilas ja opettaja

Kukonmäki viimeistä viikkoa kouluna. Toivo Paatolan suunnittelema vuonna 1919 valmistunut rakennus on parhaillaan myynnissä.

Laitikkalan koulun perustaja, Fredrik Jokinen Kuisemasta oli merkittävä ja monipuolinen pälkäneläinen vaikuttaja. Kuva teoksesta Kyllön kylät – muisteluksia Laitikkalasta ja Vuolijoelta.

1890-luvun alussa Fredrik Jokisella, Kuiseman kartanon vaikutusvaltaisella isännällä, on paljon asiaa Pälkäneen kunnan päättäjille. Kun hän ei

saa toivomaansa vastausta, hän suuntaa kirjelmöintinsä senaattiin asti. Ruokolan kartanon isäntä Elis Waldens antaa sivustatukea. Miesten huoli on painava: Laitikkalaan pitää saada koulu kirkonkylään siirretyn tyttökansakoulun tilalle.

Kunta kitsastelee, mutta senaatti taipuu valtionapuun, ja vuonna 1892 herrat saavat lyödä kättä voiton merkiksi: Laitikkalaan perustetaan koulu yksityisin voimin ja 43 oppilasta ilmoittautuu mukaan.

Kylän kouluhuolet eivät kuitenkaan hellitä kuin hetkeksi, sillä yksityiskoulun pito osoittautuu kalliiksi. Ehkä Jokinen ja Waldens ovatkin miettineet asian niin päin, että kun opetus kerran saadaan käyntiin ja koulu osaksi kylän elämää, kunta ei voi kauan kieltäytyä kansakoulun ylläpitämisestä.

Ja niin tapahtuukin, että väsytystaistelua käydään vain jokunen vuosi.

Vuonna 1896 Laitikkalan kansakoulu muuttaa omaan vastavalmistuneeseen rakennukseensa, joka on noussut Aukusti Kukon lahjoittamalle tontille.

Parinkymmenen vuoden päästä se on jo aivan liian ahdas, ja laajentamista suunnitellaan, mutta siinä vaiheessa historian kulku puuttuu peliin.

Huhtikuun 22. päivänä 1918 koulu palaa. Sisällissodan rintamalinja kulkee silloin keskellä Laitikkalaa ja kiivaissa taisteluissa tuhoutuu koulun lisäksi kymmenen taloa muutaman päivän aikana. Koulunkäynti aloitetaan kuitenkin jo toukokuussa, vuokratiloissa.

Neljä päivää ennen joulua vuonna 1919 vihitään uusi, arkkitehti Toivo Paatolan suunnittelema koulurakennus, joka on noussut entisen paikalle.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen tarmokas pikkuneiti Aulikki Uotila päättää omatoimisesti aloittaa siellä koulunkäynnin.

 

Kukonmäen 0-oppilas

– Matkaa kotoa Uotilasta kouluun oli kolme ja puoli kilometriä, mutta minulla oli niin kova into aloittaa koulu jo kuuden vanhana, että kävelin sen

9-vuotias Laitikkalan kansakoulutyttö Aulikki Uotila vuonna 1942.

vaan. Minut otettiin kuunteluoppilaaksi, niin sanotuksi 0-oppilaaksi, nauraa Aulikki Hemilä.

Hän oli niin topakka, että lähti kerrankin tallustelemaan kouluun äidin, Tyyne Uotilan huomaamatta. Esikouluikäisen mieleen ei vain tullut tarkistaa vaatetustaan, ja äidin täytyi lähettää isä perään viemään lisävaatetta. Matkan varrella poikettiin kyläkaupasta ostamaan esiliina, sillä ilman essua ei edes nollaluokkalaisen sopinut kouluun mennä. Tai Kukonmäkeen, niin kylällä sanottiin ja sillä tavoin isäkin koulua nimitti.

– Minusta kaikki, mitä tehtiin koulussa, oli kivaa. Siksi en kai toivonut tulevaisuudeltakaan muuta kuin koulua, Aulikki Hemilä muistelee.

Laitikkalan koulu on liittynyt hänen elämäänsä välillä tiiviisti, välillä löyhästi vuodesta 1939 asti. Hän on ollut sekä oppilas että opettaja; siinä välissä ja eläkkeelle jäämisen jälkeenkin on tapahtunut sellaista, mikä liittää hänet kouluun: nuorisoseuraa, harrastuspiirejä, juhlia ja tapahtumia.

Vasta tänä keväänä se on ohi.

– Koulun lakkauttaminen ei ollut mikään yllätys, koska asiasta oli puhuttu pitkään ja käsitelty sitä moneen kertaan. Mutta haikealta se tuntuu, Hemilä sanoo.

Hän tietää, että koulu ei enää ole kylän tapahtumien keskus samassa määrin kuin vuosikymmeniä sitten. Ihmisten harrastukset hajaantuvat sinne tänne ja tarvitsevat vaativammat ympäristöt. Silti hän tuntee samaa kuin useimmat muutkin kyläläiset: koulun mukana kylästä sammuu jotakin sellaista, jota mikään ei voi sytyttää uudelleen.

Koulu suurimmillaan

Syksyllä 1940 Aulikki Uotila merkitään virallisesti Laitikkalan kansakoulun kirjoihin. Koulu on täydempi kuin koskaan ennen, sillä kylään on tullut Karjalan siirtoväkeä, ja sinne evakuoidaan myös Suistamon lastenkoti. Pienten opettaja Matilda Pennanen on lempeä ja kärsivällinen lapsilauman keskellä.

Koulua käydään kahdessa vuorossa: pienimmät lapset aamupäivällä ja isot iltapäivällä. Kirjat kierrätetään oppilaalta toiselle. Joskus koulumatkat pelottavat, kun suuren peltoaukean yli pyyhkäisee lentolaivue. Mitä jos sieltä pudotetaan jotain?

Vuonna 1945 Aulikki Uotila aloittaa oppikoulun Tampereen Tyttölyseossa. Viikonloppuisin hän osallistuu yhä Laitikkalan toimeliaaseen elämään. Tutulla koululla hän käy Nuorisoseuran tyttöjen voimisteluryhmän ja tanhuryhmän harjoituksissa. Kesällä on esiintyminen entisten kansakoulutovereiden ja muiden tuttujen kanssa.

Sotien jälkeen yhteisöllinen elämä vilkastuu. Kylässä riittää väkeä ja toimintaa, ja koulun tilat ovat kovassa käytössä. 1950-luvulla suuret ikäluokat aloittelevat koulunkäyntiä, ja lapsia on niin paljon, että joskus luokkakuvaankin mahtuvat reunimmaisista vain jalat.

1940-luvun lopulla opettajapari Erkki ja Signe Lempinen (myöhemmin Nivarpää) aloittavat ristinjuhlan järjestämisen koululla pitkäperjantaisin. Myöhemmin juhlan järjestämisvastuu siirtyy koulun väeltä Laitikkalan diakoniapiirille, mutta perinne jatkuu katkeamatta.

Takaisin omaan kouluun

Syyslukukauden alussa vuonna 1963 nuori opettaja Aulikki Hemilä astuu ensimmäistä kertaa opettajana Laitikkalan alakoululaisten eteen. Takana on aika Helsingin opettajakorkeakoulussa ja ensimmäisessä työpaikassa Aitolahden kansakoulussa.

– Ja siitä olin ollut varma, että omaan kylään en opettajaksi mene! hän naureskelee jälkeenpäin.

Mutta elämä on järjestänyt asiat siihen malliin, että Uotilan talon esikoistytär palaa kotikyläänsä Olavi Hemilän vaimoksi. Koululla on silloin opettajana Sinikka Tukiainen, joka kaipailee isompiin ympyröihin; Aulikki taas ottaisi mielellään opettajanpaikan lähellä uutta kotia, Hemilän tilaa. Niinpä he vaihtavat paikkoja.

– Ei minulla eikä Olavilla ollut autoa siihen aikaan. Hemilästä pääsi koululle helposti pyörällä tai kävellen, Aulikki Hemilä kertoo.

Lukemaan opettaminen on hänelle uutta, sillä Aitolahdessa hänellä oli vanhempia oppilaita. Lisäksi Pälkäneellä on valtakunnallinen erikoisuus: kansakoulussa opetetaan englantia!

– Kiitin, että olin käynyt tyttölyseon, sillä siellä opetettiin englantia, vaikka saksaa luettiin siihen aikaan pääkielenä, hän huomauttaa.

Koulu oli viihtyisä ja kaunis, vaikka ahdas piha tuotti välillä hankaluutta. 1960-luvulla ikäluokat olivat vielä melko suuria, eikä pihassa tahtonut riittää tilaa ulkoleikkeihin ja -peleihin. Osittain tilanpuutteen korvasi kyllä ympäröivä kaunis luonto. Erityisesti läheiselle Kirkkokalliolle oli mukava mennä oppilaiden kanssa.

– Joskus pidin siellä tuntejakin, se oli kaikille hauskaa vaihtelua. Ja mukavaa oli sekin, kun Niilo Ilomäen johdolla teimme koko koulun voimin luontoretkiä. Muunlaisia retkiä oli aika vähän siihen aikaan, Hemilä kertoo.

Hänen tullessaan kouluun keittäjänä puuhasi yhä unohtumaton Anni-täti, Anni Lindell, joka oli aloittanut jo vuonna 1942 pikku-Aulikin ollessa kolmannella luokalla.

1960-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin koulua saattaa hyvin nimittää kylän sydämeksi. Se on lämmin talvellakin, joten harrastuspiirit ja kaikenlaiset säännölliset ja satunnaiset kokoontumiset ohjautuvat sinne. Kuusijuhlat, äitienpäiväjuhlat ja pitkäperjantain ristinjuhlat tuovat kyläläiset koulun suojiin aina uudestaan.

Vuonna 1968 toimintansa aloittaa Pälkäneen seudun kansalaisopisto, ja elämä koululla vilkastuu entisestään, kun Laitikkalan opintoryhmät alkavat kansoittaa sitä iltaisin.

 

Pitkä kamppailu

Lukuvuoden 1973–1974 alussa Pälkäneellä siirrytään peruskouluun. Sitä edeltää koulutusjakso, jonka aikana Aulikki Hemilä ja Jorma Niemi

Aulikki Hemilä selailee muistoja kymmeniltä kouluvuosiltaan Laitikkalassa.

koulutetaan ensin kunnan ohjaaviksi opettajiksi, ja he vuorostaan valmentavat muita opettajia peruskoulun mukana tuleviin muutoksiin ja vaatimuksiin.

Laitikkalan lapsetkin ovat siitä syksystä lähtien peruskoululaisia, mutta käytännön arkielämään se ei kovin suurta muutosta tuo. Koulun elämää hallitsee se, että ollaan kyläkoulu ja samassa luokassa opetetaan eri-ikäisiä oppilaita.

– Peruskoulu toi pakollisen englannin, mutta sehän meillä oli ollut jo ohjelmassa. Opiskelumuodot muuttuivat jonkin verran, esimerkiksi ryhmätyöt otettiin käyttöön. Mutta muuten mentiin samaa tahtia kuin siihenkin asti. Ikäluokat rupesivat pienenemään, niin että eräskin tyttö oli ainoa luokallaan, Aulikki Hemilä kertoo.

Hän ehtii opettaa peruskoulussa 20 vuotta. Pienten kyläkoulujen asemasta keskustellaan, ja silloin tällöin joku niistä lopetetaan.

– Tiesimme, että sellainen mahdollisuus oli, mutta ei lopettaminen mikään uhka ollut vielä silloin, Hemilä sanoo.

Kamppailu kyläkoulun puolesta tiivistyy 2000-luvulla. Keväällä 2010 lakkautus on jo melkein tosiasia, kunnes Pälkäneen kunnanvaltuusto päättää vähän yllättävästi säilyttää kaikki muut lopetusuhan alla olleet koulut paitsi Salmentaan koulun.

Laitikkala saa aikalisän mutta ei enää pitkäksi aikaa. Tiedetään, että seuraava koitos voi johtaa jo tappioon.

Torstai-iltana 7.11.2013 kunnanvaltuuston puheenjohtajan nuija lyö pisteen Laitikkalan koulun 122-vuotiselle historialle.

Pitkäperjantaina 2014 Aulikki Hemilä hyvästelee Kukonmäen koulun ristinjuhlassa yhdessä muiden kyläläisten kanssa. Siellä ei puida nyrkkiä, mutta moni kulkee painunein päin. Yhteinen kaipaus pusertuu tuttujen seinien sisällä yhdeksi suureksi tunteeksi.

Onneksi muistot jäävät, niitä ei voi lakkauttaa.

 

Kirjalliset lähteet:

Kyllön kylät – muisteluksia Laitikkalasta ja Vuolijoelta. Toim. Kirsti Uotila 2006

Pälkäneen koululaitoksen historia. Aarre Kailanpää 1976

 

 

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>