Helsinkiläinen Piritta Pääkkö on yksi Luopioisten taidekesän Totuuden kaleidoskooppi -näyttelyn taiteilijoista. Luopioinen on hänelle uusi tuttavuus vuodelta 2013, jolloin hän osallistui Muodonmuutoksia ry:n kesäleirille. Piritta kertoo jääneensä heti koukkuun sekä Totuus-teemaan että koko Muodonmuutoksia ry:n toimintatapaan.
– Me taiteilijat olemme valmistelleet teoksiamme itsenäisesti, mutta olemme myös tapailleet säännöllisesti ja keskustelleet näyttelyn herättämistä ajatuksista. Minulle kirkastui varsin aikaisessa vaiheessa, miten haluan omaa osuuttani viedä eteenpäin, kertoo Piritta Pääkkö.
Piritta määrittelee itsensä käsitetaiteilijaksi tai ympäristötaiteilijaksi. Hän ei tee maalauksia tai veistoksia, vaan etsii muita tapoja saada äänensä kuuluviin.
Poikkitaiteellisuus kuvaa käsitetaiteilijaa
Käsitetaide on suuntaus, joka elää vahvana 1960-luvulta lähtien. Termiä käytetään kuvaamaan sellaisia taiteenlajeja, jotka eivät käytä perinteisiä taide-esineen muotoja. Käsitetaiteilijat eivät pyri sovittamaan ajatuksiaan maalausten raameihin. Sen sijaan he työstävät käsitettä, ideaa sille sopivaan muotoon ja materiaaliin. Käsitetaiteen piirissä on monenlaisia suuntauksia, muun muassa performanssitaide, maataide sekä ympäristötaide. Materiaalit ovat usein toisista yhteyksistä tuttuja tai kierrätettyjä. Myös elo- ja valokuvaa sekä videota käytetään paljon.
– Tutkiminen ja kokeileminen ovat minulle tärkeitä asioita. Haluan työskennellä mahdollisimman laaja-alaisesti eri tekniikoita käyttäen ja yhdistellen, myös poikkitaiteellisesti ja -tieteellisesti, kertoo Piritta Pääkkö.
– Minua kiinnostaa se, mitä syntyy erilaisissa vuorovaikutuksissa: sisäinen ja ulkoinen maailma, materiaalit, värit, ryhmä, ihmiset, luonto, tila, aika. Parhaimmillaan tavoitan sisäisen- ja ulkoisen vuoropuhelun kautta jotain näkymätöntä, jonka myös muut pystyvät aistimaan. Ollessani maailmassa ja elämässäni läsnä avoimin silmin ja mielin, näen ja koen päivittäin pieniä-suuria arjen ihmeitä, joita haluan jakaa muiden kanssa.
Kerroksellisuus kiehtoo
Piritta Pääkkö ihastui heti Mikkolan pihapiirin vanhoihin luhtiaittoihin. Sen jälkeen hän omien sanojensa mukaan antoi tilan viedä.
– Tila, hämyisä aitta leveine lattialankkuineen laukaisi työskentelyprosessin, jota vastaan oli turha kapinoida. Tila ja prosessi veivät ajattelua eteenpäin. Minulle mieluisat luonnonmateriaalit sopivat aittoihin luontevasti. Piritta Pääkköä kiehtovat vanhat rakennukset ja esineet. Niissä on elettyä elämää, kerroksellisuutta. Omalla työllään hän tuo tämän esiin, mutta myös lisää uusia kerroksia. Esineiden merkitys ei ehkä aukea aivan heti, mutta työn nimi saattaa antaa vihjeen. Entä sitten totuus? Se jää katsojan pääteltäväksi.
PÄIVI LOUKAMO
