Kun vuodet kuluvat, mummo alkaa huolestua siitä, että järki himmenee. Toisinaan tämä pelko iskee, kun katsoo televisiota.
Koska me vanhatkin olemme kiinnostuneita maailman tapahtumista, katsomme uutisia. Ja sitten on vielä sekalaisia asiaohjelmia, ajankohtaisia kakkosia,”motteja” ja muita sellaisia. Ei hätää, niiden kanssa pärjää aika hyvin. Kuulee ja ymmärtää.
Vaan annas olla, kun mennään viihteeseen, niin jopa alkaa ymmärrys pätkiä. Ensin siinä hermostuu, että on jo aivan tyhmä. Sitten alkaa epäillä, että puhetta ei kuule kunnolla. Eihän voi ymmärtää, jos ei kuule. Siellä ne hilluvat, ruudussa, tunnetut koomikot. Heittävät huulta ja vinoilevat toisilleen. Kai se on sitä sisäpiirihuumoria, kun niillä itsellään on kovasti hauskaa.
Sohvalla kököttävä vanhus olisi iloinen, jos keksisi, mille ne nauravat. Osaisi yhtyä iloon. Se olisi hyödyllistä, koska nauru pidentää ikää. Eikö esiintyjille enää opeteta vanhaa kunnon puhetekniikkaa. Hylättiinkö se opetus silloin, kun Turkan koulussa huohotettiin ja kuolattiin, silloin ei puheen kanssa ollut niin väliä.
No olkoon sitten. Eihän siinä niin suuri aukko sivistykseen tule, jos jättää viihteen katsomatta. Mutta entäs se kulttuuri? Kun meidän ikäluokillamme koulutus – ja sitä tietä saatu sivistys – ei ollut niin itsestään selvä etuisuus, yritimme sivistää itseämme omatoimisesti. Kyllä sekin onnistui. Kirjastosta sai kirjoja, joita kansakoulupohjaltakin pystyi lukemaan, radiosta kuuli musiikkia. Nuorisoseurantalolla nähtiin näytelmiä. Joskus mentiin ihan oikeaan teatteriinkin, jossa näyttelijäin puhe kuului selkeänä viidennelletoista penkkiriville, ilman mikrofoneja.
Ja sitten ne vanhat kunnon elokuvat, ah!
Ovat todella elokuvat huonontuneet entisistä ajoista, ainakin mummon mielestä. Kaikki on niin taiteellista, tärkeän vuorosanan päälle pannaan pauhaamaan musiikki. Repliikeistä ei selviä, mistä on kysymys.
Ei käy ilmi, onko tuo komea sankari rikas pohatta vai köyhä työtön. Ei selviä, onko tuo sulokas nainen kokematon neito vai viiden lapsen äiti. Mutta sitä yhtä toimenpidettä kuvataan huomattavasti perusteellisemmin kuin ennen muinoin, ei katsojan tarvitse mielikuvitustaan vaivata. Siis sitä, mitä rakastavaiset tekevät sängyssä. Tai eihän niiden nykyään tarvitse edes mitään rakastavaisia olla.
Ennen Ansa ja Tauno osasivat esittää hehkuvan lempensä hienovaraisesti: silmät loistivat, suu hymyili, ehkä kellistyttiin kukkaniitylle, syleiltiin. Sitten kamera suuntautui taivaan pilviin, ja me tiedettiin rakkauden saavan täyttymyksensä. Ei kalsareitten riisumista, ei huohotusta eikä lähikuvia lemmenparin ruumiinosista.
Niin että sitä mummo vain ihmettelee, että miksi se pitää niin perusteellisesti kuvata, ikään kuin katsojat olisivat vähä-älyisiä. Lapset eivät ehkä tajua, vaan haittaako se. Varttuneet ymmärtävät, mitä siinä tapahtuu, samoin me vanhat. Tietysti voi olla, ettei vanha välttämättä muista, mitä se sellainen homma oikein olikaan.
Mymmeli
