”Anteeksi, mutta onkohan sinulla täällä Topolinoa?”, kysyy ohikulkeva mies.
”Lelua vai pienoismallia?” esittää vastakysymyksen Leila Suutarinen.
”Ihan kumpaa vain”, mies vastaa ja kaksikko lähtee penkomaan Vehoniemen automuseossa sijaitsevan Leilan lelukaupan syövereitä.
– Ihmiset ovat tulleet pienoismallien ostamisen kanssa niin sanotusti ulos kaapista: he uskaltavat jo tunnustaa ostavansa niitä itselleen. Silloin, kun aloitin pienoismallien myynnin automuseolla, moni yritti selittää ostavansa niitä lapsilleen, Suutarinen hymähtää palattuaan.
Joku ostaa pienoismallin keveän ahaa-elämyksen perusteella automuseolla käydessään, mutta osa pienoismallien keräilijöistä on liikkeellä hyvinkin vakavissaan.
– Ihmiset lähettelevät minulle sähköpostia ja jättävät kaikenlaisia lippuja ja lappuja, jotka sisältävät hankintalistoja. Yksi keräilee poliisiautoja, toinen busseja, kolmas saksalaisia autoja ja joku keltaisia avoautoja mittasuhteessa 1:24, Suutarinen summaa.
Ferrari ja Lada yhtä tärkeitä
Hän hankkii myyntiin pääasiassa autoja, joita on nähty suomalaisessa katukuvassa. Monilla keräilykiinnostus nimittäin kohdistuu sellaisiin automalleihin, joilla on itse ajellut.
– Paljon myös unelmoidaan sellaisista autoista, joita ei ole ”isona” voinut saada. Niinpä esimerkiksi Ferrarit ja Lamborghinit käyvät hyvin kaupaksi. Kaikkien suomalaisten Formula 1 -autot ovat haluttuja, samoin ralliautot. Moottoripyörät ja traktorit olisivat kovia juttuja, mutta valmistajat eivät vielä ole oivaltaneet sitä.
Hankintakanavina ovat etupäässä neljä eurooppalaista pienoismallitukkua, mutta lähetyksiä tulee myös suoraan tehtailta. Hankkimista vaikeuttaa nykyisin se, että suuretkaan pienoismallivalmistajat eivät juuri pidä varastoja; kun jokin yksittäinen malli loppuu, sen saaminen hankaloituu huomattavasti.
– Helmikuussa järjestetään Nürnbergin pienoismallimessut, ja kun sen katalogit saa käteensä, on tilattava saman tien.
Yksittäistä mallia tehdään tietynvärisenä, ja mahdollinen uusintapainos joskus tulevaisuudessa otetaan todennäköisesti toisella värillä maalattuna. Siitä, mitkä mallit saavat toisen mahdollisuuden, ei kuitenkaan ole mitään varmuutta.
– Jotakin autoa voi ottaa vain pari, kun taas 1960-luvun Mercedes Benz 200:aa taisin tilata 25 kappaletta ja lisätilauksenkin taisin tehdä. Datsun 100 A ei ole vielä ilmestynyt, mutta kun se tulee, ostan sitä sairaan paljon.
Automuseolle kiikutetaan pienoismallilähetys kerran tai kahdesti viikossa. Sitä, miten suuri varasto pienoismalleja pikkuautokaupasta löytyy, Suutarinen ei oikein tiedä itsekään.
– Älä kysy noin vaikeita, hän hymähtää.
”Kaikkea ei voi saada”
Kaikkea ei löydy edes Leilan lelukaupasta, ja joskus pienoismallin saaminen voi tilattunakin olla kovan työn takana. Yhden vakiasiakkaan haikailema Keke Rosbergin F1-auto mestaruusvuodelta 1982 oli useaan otteeseen aivan ulottuvilla, mutta karkasi toistuvasti Suutarisen näpeistä. Suutarinen ehti jopa jo ilmoittaa tilaajalle saaneensa auton – ja huomasi lähetyksen saavuttua saaneensa kuitenkin väärän auton. Yhteydenotto myyjään Ranskaan paljasti, ettei sitä oikeaa autoa sitten enää ollutkaan saatavilla. Lopulta kaikki kuitenkin järjestyi.
– Tykkään ottaa näitä haasteita vastaan, ja pidän myös siitä, että lopputuloksena on erittäin iloisia ihmisiä.
Pettymyksiä tulee harvoin, mutta väistämättä vastaan – tai ainakin voitontunteessa voi olla karvas sivumaku.
– Isäni puhui pitkään, että hänen haluamastaan BMW 700 Cabrioletista ei varmasti löydy pienoismallia, vaikka kaikista muista sellainen on. Pidin tuon mielessä, ja kun myöhemmin löysin sellaisen, en puhunut hänelle asiasta mitään. Odotin, ja annoin sen isälle syntymäpäivälahjana – mutta kuulemma kuitenkin vääränvärisenä. Ihan kaikkea ei vain voi saada.
