Ensimmäistä vuotta järjestetty South Park Tampereen Eteläpuiston rantamaisemissa toi kahdeksi illaksi rock-musiikin ystäville ihmeteltävää sekä vanhan että uuden osaston ryskettä. Nimenomaan ryskettä, sillä yksikään bändeistä ei isommin keskittynyt kevyimpään tai pehmeimpään materiaaliinsa – ne, mitä mukaan kelpuutettiin, soitettiin sitten ronskilla otteella. Esimerkiksi lauantaina kevyimmältä melkeinpä kuulosti melkeinpä legendaarinen WASP, jonka otteissa ei kuitenkaan ollut totta vie mitään moittimista.
Ei, vaikka keulahahmo Blackie Lawless olikin tuhdimpi kuin vuosikymmenien takaisissa muistikuvissa. Lauluääni soi silti edelleen yhtä käheän tiukasti kuin aiemminkin. Lauantain toinen nimekäs yhtye Europe muistutti puolestaan olevansa – ja jo jonkin aikaa olleensa – muutakin kuin The Final Countdown -levyn aikojen pehmeä tukkahevilähettiläs.
Molemmat lauantain nimekkäistä bändeistä kärsivät jonkin verran teknisistä ongelmista, jotka kumpainenkin selvitti omalla tavallaan. WASP marssi hetkeksi tiehensä, kun taas Europe – laulaja Joey Tempest etunenässä – jutteli mukavia yleisön eturivin kanssa. Europelle ja järjestäjälle ylimääräisiä ongelmia aiheutti tosin myös sivulavalla esiintynyt kotimainen Brother Firetribe, joka intoutui venyttämään oman esityksensä yliajalle ennen ruotsalaisbändin aloitusta. Yleisöä se ei tosin näyttänyt haittaavan, vaan väki päinvastoin riehaantui keväällä uuden levyn julkaisseen suomalaisbändin loppuhuipennuksesta, jota säestivät komeat tuliefektit ja paperisilppu.
Brother Firetribe oli oiva osoitus siitä, mikä osaaminen Suomessa raskaan musiikin saralla on suuren yleisön silmiltä piilossa. Taitojensa ja melodisten kappaleidensa puolesta bändi olisi hyvinkin voitu kelpuuttaa isollekin lavalle siinä missä Reckless Love, joka valloittavuudestaan huolimatta jäi hetkellisiä välähdyksiä lukuun ottamatta kappaleidensa kanssa harmillisen usein ”ihan ok:n” tasolle. Lavaesitys oli sinänsä hyvä, ja Olli Herman kirkkaissa trikoissa ehtaan 1980-luvun David Lee Roth -tyyliin oli tamperelaisen metsän ympäröimällä lavalla kieltämättä melkoinen näky. Bändin muut jäsenet olivatkin huomattavasti hillitympiä, joskin paidatta soittanut rumpali Hessu Maxx ansaitsee kunniamaininnan päivän positiivisimmin esiintyneenä rumpalina. Taukoamatta pilke silmäkulmassa virnistellyt ja hämmentävän paljon muutenkin kapteeni Jack Sparrow’ta muistuttanut Maxx joutui ymmärrettävistä syistä pysyttelemään lavalla taka-alalla – Hermanin onneksi.
Lauantain energisimmän palkinnon vie väistämättä kuitenkin ruotsalaisen Heat-yhtyeen osaava solisti Erik Grönvall, joka ei malttanut pysyä hetkeäkään aloillaan. Varsin huvittavan jatkuvan housujen nostelun vastapainoksi laulajan energia kuitenkin tarttui yleisöön siinä määrin, että viimeinen biisi Living on the run sai hämäläisyleisönkin innostumaan tosissaan.
Osa South Parkin vieraista saattaa muistella lämmöllä Skid Row’n, WASPin tai Europen tapaisten – osin jo menneiden vuosien – suuruuksien nostalgista mutta ammattitaitoista vierailua. Toiset saattavat muistaa nähneensä siellä vaikkapa huikean Battle Beastin tai Heatin ”siihen aikaan, kun läpimurto oli vasta tuloillaan”.
