Kun me olimme nuoria, ei vieraita kieliä paljon osattu. Lehdissä oli suomea, radiossa samoin. Televisiosta ei tiedetty vielä mitään. Kansakoulussa eivät kolmasluokkalaiset opiskelleet englantia.
Kas kun tasa-arvoistavaa peruskoulua ei ollut olemassakaan. Ulkomaankieliä opiskelivat yleensä vain ne, jotka menivät oppikouluun. Silloin ensimmäiseksi tuli ruotsi, seuraavaksi saksa tai englanti. Saatettiin jossakin lukea myös latinaa ja ranskaa.
Ovat ajat siitä muuttuneet. Nykyään englanti on kukkona tunkiolla. Sitä tungetaan joka paikkaan, firmojen ja tavaroitten nimiin sekä Suomen euroviisukappaleisiin. Nykynuoret ovat ihan ihmeissään, jos kaikki täysjärkiset kahdeksankymppiset eivät ymmärrä englantia.
Kun olimme nuoria, luimme tyttökirjoja. Niissä oli joskus ranskankielisiä lauseita. Kreivittäret ja hovineidot sillä tavoin hienosti puhuivat. Mutta ei lukija pudonnut kärryiltä, suomennos oli alaviitteessä. Nykyromaaneissa ei taida tällaista ilmiötä olla. Kirjailijat käyttävät toisinaan englantia pitkätkin pätkät, eikä heille tule mieleenkään, että niitä pitäisi suomentaa.
Piti vielä sanomani siitä ranskankielestä, kuninkaista, prinsessoista ja muusta ylhäisöstä. Että mahtavatko ne enää Euroopan hoveissa ranskaa osatakaan? Ovat nääs rahvaanomaistuneet nuo kuninkaalliset, Estellessä ja Leonoressakin vain neljännes sinistä verta.
Kun muinaisessa Suomessa Ahti Karjalainen ministerinä hoiteli kansainvälisiä suhteita, niin jaksettiin nauraa hänen tankero-englannilleen. Oliko se muka niin hävettävää? TV-uutisissa näemme, etteivät nykyäänkään kaikkien maitten päämiehet puhu englantia kuin äidinkieltään. Meidän ministereitä ei kai tarvitse enää hävetä.
Sitä mummo joskus pohdiskelee, että millä kielellä Obama ja Putin keskustelevat puhelimessa. Ei ole kerrottu, että Vladimir puhuisi englantia. Ja se on todennäköistä, ettei Barack osaa venäjää.
Jos meidän Niinistö soittaa Moskovaan, niin mikä on kieli? Jos vaikka saksa? Putin osaa sitä kuulemma sujuvasti, kai se hoituu Sauliltakin. Eikös hän ollut Saksassa pankkihommissa, ja Vladimir jossakin julkishallinnon virassa.
Presidentti Koiviston kerrottiin osanneen venäjää. Vielä hänen kaudellaan itänaapurin tuntemus oli tärkeä juttu. Ja Kekkosen ajalla. Kai Urkki jonkin verran venäjää taisi, oli kai koulussakin lukenut. Ja valtioviisaana miehenä ainakin sen verran puhui, että juohevasti sujui Nikitan kanssa rauhanomainen rinnakkaiselo: veljenmaljat, saunominen ja metsästys.
Puhumattakaan Paasikivestä, joka oli ollut monissa viroissa ja tehnyt paljon yhteistyötä venäläisten kanssa, toiminut muun muassa Moskovassa suurlähettiläänä. Varmaan hänen kielitaidostaan ja asiantuntemuksestaan oli hyötyä rauhanehtojen, sotakorvausten, YYA-sopimuksen, Porkkalan palautuksen ynnä muitten suhteen. Entä Mannerheim, joka ei halunnut Pietaria hävittää? Hän oli siellä pitkään asunut.
Sellainen tulee mieleen mummolle, että pientä perehdyttämistä itänaapuriin voisivat nykyministerit tarvita. Ennen kun kuljettiin Leningradissa bussimatkoilla ja käytiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kulttuuritilaisuuksissa, luettiin Tolstoin ja Dostojevskin teoksia, niin opittiin jotakin slaavilaisesta mielenmaisemasta.
Ministereitten kelpoisuusvaatimuksiin voitaisiin ottaa edes pieni ministerikielikoe venäjästä. Että vähän tavallisia ilmaisuja osaisivat ja ehkä sitten olisivat halukkaampiakin naapurisuhteiden hoitoon. Luulisi, että Venäjän tuntemus olisi nykyisessäkin Suomessa melkein maratonjuoksua tärkeämpi valtiomiestaito.
Mymmeli
