Usein on niin, että elon illassa yhteiselo puolison kanssa sujuu rauhallisesti. Etenkin, jos se sama on ollut käytössä vuosikymmenestä toiseen. Vanhuksillahan pitkät liitot ovat tavallisia. Ennen otettiin todesta lause: Kunnes kuolema teidät erottaa. Mahtaako sitä kohtaa nykyisessä vihkikaavassa ollakaan?
Intohimot ja tunnekuohut ovat jo tasoittuneet mummojen ja vaarien talouksissa, mustasukkaisuuskin suunnilleen unohtunut. Kun on onnellisesti ohitettu viidenkymmenenvillitykset, eikä tuo nuorempaan haksahtanut, niin hätäkö tässä.
Kun lapset lähtivät maailmalle, niin riitojen aiheet vähenivät ainakin kolmekymmentä prosenttia. Mies enää harvemmin syyttää vaimoa jälkeläisten hemmottelusta. Vaimo on lakannut marmattamasta siitä, että mies pitää varsinaista kurileiriä.
Lastenlasten ja lastenlastenlasten suhteen voi ottaa iisisti. Eihän meidän tarvitse vastata siitä, tuleeko niistä kunnon kansalaisia. Mummon ja vaarin ei (pääsääntöisesti) tarvitse olla huolissaan elannosta, päivähoidosta, korvatulehduksista, häiriköinnistä koulussa tai nuorisotyöttömyydestä. Mieltä ilahduttaa se, että nuoret puhuvat meille ihan fiksusti, vaikka omille vanhemmilleen joskus vinoilevat.
Avioliiton ensimmäisellä vuosikymmenellä kyseltiin sellaisia asioita kuin, että rakastatko minua. Vaan ei ole moinen enää tarpeen. Onhan se selvää, ettei se tuossa yhä olisi, jollei rakastaisi. Nyt on paljon tärkeämpiäkin kysymyksiä, kuten ”Joko se suoli on toiminut?” tai ”Hieronko niskojasi, kun yöllä valitit, että niitä särkee?”
Ei toki haitaksi ole, vaikka rakkaudestakin joskus jonkin sanan sanoisi. Mummo muistelee, että vaari on asiasta maininnut joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Ettei ollut hopeahäitten aikaan? Saattoi siinä olla alkoholillakin osuutta asiaan.
Ulkonäköpaineet hellittävät jo viimeistään kultahäiden aikoihin. Ei tule vuosikausiin katsoneeksi, miltä tuo toinen näyttää. Vilkaisee vain aamusella, millä tuulella se on. Taikka toisaalta, kuuleehan sen äänestäkin, onko tulossa myrskyä vai päivänpaistetta. Naiset suotta surevat kauneuden katoavaisuutta. Aika vähän avio-onneen vaikuttaa, onko ylipainoa kolme vai kolmekymmentä kiloa. Ryppyjen torjunta ja tukanvärjäys! Mitä välii? Tärkeämpää on hurtti huumori ja kiinnostus elämän ilmiöihin, joihin kuuluu myös aviomies.
Pitkä yhteinen tie on harmonisoinut ajatusmaailman niin, että ollaan nykymenosta melkein samaa mieltä. Aamulehteä tavaillaan, televisiota tuijotellaan. Voi voi! Hulluksi on meno mennyt. Nuoret pojat ja tytöt hilluvat politiikan pelikentillä ja päättävät kaikesta. Mitä ne mistään ymmärtävät? Yhdessä hämmästellään, kun meiltä ei enää kukaan kysy mitään. Viisaita neuvoja olisi tarjolla.
Mutta kaiken kaikkiaan, meneehän se elämä melko siedettävästi, jos yhdessä saadaan olla. On onni, jos vierellä on yhä sama otus, jolle nuoruuden huumassa vannoi uskollisuutta. Yöaikaankin, siinä vanhassa parisängyssä, tuo tuttu kuorsausääni on kuin turvallinen tuutulaulu.
Mymmeli
