Facebookissa on yleensä tapana jakaa myönteisiä asioita. Joskus harvoin joku kertoo omista sairauksistaan tai avautuu muista vaikeuksistaan. Myös kuolema saattaa kirvoittaa keskustelun. Taannoin pyörivät po. sosiaalisessa mediassa arkikuvat. Eipä niissäkään kurjuutta tai pahaa mieltä jaettu. Pysähdyin pohtimaan, mikä merkitys omalla työympäristöllä ja mahdollisesti huoneen ikkunasta avautuvalla näkymällä on omalle mielenrauhalle. En ole 38 vuotta kestäneellä poliisin työrupeamalla toistaiseksi joutunut isoon ryhmähuoneeseen, joita nykyään suositetaan myös johtotehtävissä toimiville. Vuokranneliöiden kalleus näet määrittelee miltei täysin asiakokonaisuuden. Toisille ihmisille tämänkaltainen tapa tehdä työtä ei sovi. Luulen kuuluvani tuohon joukkoon. Minua on lykästänyt tässäkin suhteessa ja saan todennäköisesti lähteä eläkkeelle vanhan miehen arvolle sopivasti.
Onni on kulkenut myötä, kun virkahuoneistani on nähnyt ulos. Katsoin melkein kaksi vuotta poliisitalon seinää ja hissikoneiston suojakoppia. Juhlat koittivat joulukuussa 2013. Nyt nousen pari kertaa päivässä tuolistani, vedän sälekaihtimen ylös ja katselen näkymää etelään: Länsi-Pasilan asuintaloja, hotellin kulma, Tekesin talo, Tuomiokirkon kupolit, Linnanmäki, Kallion kirkon torni, veturien kääntöpöytä ympäristöineen, Itä-Pasilan virastotaloja ja Pasilan asema. Yllättävän vankka puusto kasvaa rakennetun alueen väleissä. Näkymä elää vilkkaasti. Saatan tehdä havainnon neljästä yhtä aikaa liikkuvasta junasta. Monenlaiset ajoneuvot ajavat radan yli siltaa myöten. Kaduilla kuljetaan. Raitiovaunu kolistelee. Nostokurki kääntyy taakkansa kanssa. Maailmanpyörä pyörii, ja voin kuvitella kiljahdukset huvipuiston muissa hurjissa vemputtimissa. Minua ei saisi enää kukaan jojona häkissä hyppimään tai ajamaan vaunuissa pää alaspäin kymmenien metrien korkeuksissa. Mummon kokemukset Kotkot-junasta voivat houkutella vielä minutkin lastenlastemme kanssa rauhalliseen ajeluun. Pasilan asema muuten näyttää mahalleen käännetyltä valtavalta uima-altaalta. Ajattelin Robalta lähtiessäni menettäväni tässä suhteessa paljon, nyt kävi pienen paussin jälkeen päinvastoin. Työmaan maisemassa saa elämä sykkiä.
Kampissa katselen parvekkeelta EU-viraston ja kotimme takapihaa. Piristeenä leikkivät arkipäivisin naapuritontin päiväkodin kentällä pienet ihmiset myös kotvasen virka-ajan päättymisen jälkeen. Bulevardin kauniiden vanhojen talojen sisäpihan puoleiset seinät ovat mieleistä tarkkailtavaa. Lönnrotinkatu murahtelee toisella puolella. Uusien ikkunoiden ansiosta melu ei juuri kuulu. Vastapäisen rakennuksen taidokkaita rappauksia silmäilee hyvillä mielin.
Minä olen ladannut naamakirjaan varmaan kyllästymiseen asti kuvia rakkaista lapsenlapsistamme. Toinen kestoaihe lienee mökkimaisema Aitoossa. En onneksi syyllisty näihin rikoksiin ainoana. Mökillä käymme ympäri vuoden. Laskeskelin joskus viettäneeni noin sata yötä vapaa-ajanasunnolla kahdentoista kuukauden aikana. Virkavuosiin mahtuu myös stressaavia ajanjaksoja. Aina helpottaa viimeistään kahden tunnin kuluttua siitä, kun pihaan on ajanut. Topi Sorsakoski sanoi joskus omasta talostaan järvelle päin katsellessaan, että maisema on joka päivä erilainen. Allekirjoitan laulajan kokemuksen. Vuodenajat ja säät muuttuvat, kasvua tapahtuu, sitten se pysähtyy ja lopulta kuihtuu lehtien varistessa alas. Aalto lyö välillä korkeana, silloin tällöin pinta kiiltää täysin tyvenenä ja talvella peittää luminen jääkansi järven. Onko komeampaa näkyä kuin ankara ukonilma? Verannalla istuisin tuntitolkulla pitkästymättä mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Reilut pari vuosikymmentä sitten tutustuimme mökittöminä Pälkäneveden rantamaisemiin vieraillessamme kummityttäremme Hanna Tainion vanhempien pienessä kesäsaaressa. Upeita reissuja. Isäntäväen mielestä todennäköisesti riittävän useasti monena kesänä. Kalaa pyydettiin ja savustettiin, veneellä ajeltiin tai oleiltiin vaan. Hiljattain kuulin radiosta jonkun kallonkutistajan tutkimustuloksia; vihreä väri ja vesi tasaavat sykkeen varttitunnissa.
Pälkäne ja Luopioinen tarjoavat kaunista luontoaan nähtäväksi monin eri tavoin. Laipanmaa on toistaiseksi minulle melko vieras, tulen puutteen korjaamaan. Sappeen huipulta avautuvat jylhät näkymät, olipa mikä vuodenaika tahansa. Pienet kapoisten teiden varrella sijaitsevat kylät kelpaavat katseltaviksi ja pysähdyspaikoiksi kaupunkilaiselle. Tässä muutama vapaa-aikaansa noissa maisemissa viettävän itsekeskeinen esimerkki kesäasuntoamme lähellä sijaitsevista kohteista. Kokonaan toinen juttu on asua tai tehdä töitä ympärivuotisesti kaukana vaikkapa palveluista ja terveydenhuollosta.
Riukusillan kuistin keinussa kiikutellessa palautuvat lapsuuden ja nuoruuden mielenmaisemat tajuntaan. Kullattuina tosin, mutta se sallittakoon. Kesät muistan aina lämpimän poutaisina ja talvella sopivan kylminä sekä lumisina. Mökkimme sijaitsi kirkasvetisen Konneveden rannalla seitsemän kilometriä kirkonkylältä. Alueelle perustetaan kansallispuisto, jonka kastamisesta käydään parhaillaan kauppaa. Toivottavasti Rautalampi näkyy nimessä. Konnekosken alapuolella vedettiin nuottaa vähintään kerran viikossa. Erityisen tuoreita muikkuja haettiin. Järveltä löytyy paikkoja, joissa ei vastarantaa kunnolla näy. Mökin pienestä tuvasta piirtyy mieleeni ikkunan vieressä kiikussa istuva isäni. Olin seitsemän ikäinen Reino Lämsän kuollessa, mutta muistan joitakin asioita. Veljeni, serkkuni ja minä rakensimme lepikkoon pahvisen saunan. Kivistä ladottu kiuas antoi niin ankarat häkälöylyt, että kehikko hyppäsi ilmaan. Niinpä riensimme tupaan riisumaan vaatteemme. Saunalle päästyämme höytälehti jokusia palaneita aaltopahvin jäänteitä ilmassa. Isä potkiskeli illan päälle keinuaan pieneen liikkeeseen, katseli naureskellen ikkunasta lepikon suuntaan ja siteerasi Aleksis Kiveä: ”Veljet, miksi en näe saunaa?”
Jos minä olisin tiennyt alle parikymppisenä, miltä stressi tuntuu, paineet olisivat purkautuneet mökkimaisemassa.
Jussi-Pekka Lämsä
