40 vuotta sitten Aitoo oli varsinainen sisustusmuodin keskus.
Heleniuksen kangaspainon suurikuvioiset ja värikkäät printit valloittivat silloin kaikkien naisten sydämet. Idyllinen tehtaanmyymälä kuisteineen ja näyteikkunoineen oli kuin mikäkin marimekkolainen Bökars, eikä tainnut olla ketään, joka olisi pystynyt ohittamaan sen pistäytymättä sisään.
Aviomiehet saapastelivat hieman kärsimättömänä ulkopuolella, kun kangaspakkoja avattiin kymmenittäin ja valtavat kuviot levitettiin koko loistossaan pöydille.
Suomen teollisten painokankaiden historiateos Kretongista printtiin (2008) kertoo, että kuoseissa vallinnut ns. suurten kukkien kausi sijoittui suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumisen huippuvuosiin 1965–1975. Maaltamuutto vaikutti kankaiden leveyteen.
Uusien elementtitalojen ikkunat olivat leveitä ja verholaudat ulottuivat seinästä seinään. Tarvittiin siksi aiempaa leveämpiä kangaslaatuja ja kehittyneempiä painovärejä: voimakkaat kuviot toivat eloa sisustukseen ja iloisten kankaiden koettiin tuovan piristystä arjen harmauteen.
Aiemmin harvinaisina käyttöväreinä pidetyt kirkkaat keltaiset, oranssit, punaiset ja ruosteenruskeat murtautuivat esiin ilotulituksen tavoin.
Nykyään Marimekko elää uustuotantonsa avulla ja varmaan onnittelee itseään Unikko-kankaansa päättymättömästä suosiosta.
Pelkistyneessä graafisuudessaan Marimekko oli tietysti 70-luvullakin käsite, mutta Aitoon kankaiden upeat värit ja rakastettavat kuviot olivat helpommin lähestyttäviä. Ne sopivat ihan kaikenikäisille ja kaikenlaisiin tavallisiin koteihin. Siksi on harmillista, ettei edellä mainittu historiikki – niin kiinnostava ja ansiokas kuin se onkin – esittele yhdessäkään valokuvassa Fin-Helenin tuotantoa eikä tuo esiin tätä Aitoon kankaiden ainutlaatuista laaja-alaisen käytettävyyden ominaispiirrettä.
Aikamme yleisen nostalgia-aallon soisi ulottuvan myös näihin meidän muistiimme piirtyneisiin kankaisiin ja johtavan niidenkin ottamiseen kirjojen sivuille tai uudelleen tuotantoon.
Olitkohan sinäkin siellä Heleniuksen kaupassa ostoksilla, etkä saanut silmiäsi irti Anneli Airikka-Lammin Mansikkapaikasta tai pelargonioista ja hyasinteista hänen Ruukkukukassaan? Olikohan lopulta meillä kaikilla samanlaiset pussilakanat, pöytäliinat tai paneeliverhot kotona?
Kehystimmekö samoja palakankaita tauluiksi seinillemme? Sinunkin kaappisi pohjalla nuo tekstiilit vielä kai ovat, sillä niistä eivät värit pesemällä haalene eivätkä ne taida vielä seuraavaankaan 40 vuoteen kulua miksikään.
Tehdäänköhän nykyään enää mitään yhtä ikuisesti kestävää kulutustavaraa?
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin kerrottava, etteivät ihan kaikki ymmärtäneet tätä suomalaista printtikankaiden buumia.
Erään aitoolaisen kesämökkiperheen tytär lähti 70-luvun lopussa Kanadaan vaihto-oppilaaksi ja isosisko ompeli hänelle mukaan juhla-asuksi värikkäästä Aitoon kankaasta halaattimallisen leningin. Heti ensimmäisen isäntäperheen rouva osti vähin äänin hempeän pikkukukallista keinokuitutrikoota ja ompeli tytölle prinsessamallisen iltapuvun.
Amerikkalaisten pastelliväristen tylliunelmien joukossa halaatti ei ilmeisesti vaikuttanut kovin vetovoimaiselta vaihtoehdolta, eikä säkkimäinen Finnish Design ehkä olisi ollut varsinainen tanssiaisten taikasana tai koulun kavaljeerikandidaattien suosion takaaja!
Mutta painokankaisiin hurahtanut isosisko rakastaa edelleen 70-luvun kuvioita. Hän muistelee niitä hienoja aikoja, jolloin juuri 14 vuotta täyttänyt otettiin kesätöihin Heleniuksen kangaskauppaan ja jossa mille tahansa armiratioille vertoja vetäneet tyylikkäät myymälänhoitajat, ensin Anneli Helminen ja sitten Kyllikki Penttilä, kohtelivat häntä vertaisenaan.
Toivottavasti nykyiset tuon ikäiset nuoret saavat paljon samanlaisia kokemuksia – tai ylipäätään mitä tahansa vastuuntuntoa kasvattavia kesätöitä.
Kommentointi on suljettu.