Tässä tapauksessa naisen iän saa mainita. Sitä saa jopa korostaa. Pyöräilykuntien verkosto nimittäin valitsi Vappuliisa Hakalehdon tämän vuoden pyöräilijäksi osittain hänen ikänsä ansiosta. 81-vuotias Hakalehto pyöräilee kaikkialle, hulmuavissa hameissa, korkkareissa, kiireettä ja huoletta.
Juhlapäivänäkin poljetaan
On toukokuun 17. päivä. Hakalehto nousee metroon Helsingin Itäkeskuksessa pyöränsä kanssa. Pyörä on italialaistyylinen, firenzeläinen pyöräilijän omien sanojen mukaan.
Polkupyöräparaati lähtee Narinkkatorilta, mutkitellen Mannerheimintietä ja Esplanadia pitkin satamaan torille. Arviolta sata pyöräilijää on hypännyt satulaan. Paraatissa kulkee niin ystäväporukoita, perheitä kuin urheilupyöräilijöitä. Toiset ovat koristelleet menopelinsä kukin ja toiset kuljettavat jälkikasvuaan perässä vedettävissä laatikoissa. Paraatissa vilkkuu pitsisukkia, kolmipyöräisiä ja kireitä pyöräilyhousuja. Hakalehtokin on vaihtanut talven jouluvalot pois pyöränsä koria koristamasta, sillä nyt on kevät.
Hän on pukeutunut mustaharmaaseen tunikaan ja trikoisiin. Jalassaan hänellä on tukevat nahkaiset korkokengät, joista Helsingin Sanomatkin innostuivat. Päähänsä Hakalehto on asettanut kimaltavan baretin, eikä kypärän puuttuminen jäänyt keneltäkään huomaamatta.
– En halua tehdä kypärästä kynnyskysymystä, mutta kuitenkin siitä nousi haloo, hän harmittelee.
Vappuliisa Hakalehdon filosofiaan kuuluu, ettei pyöräilyä varten tarvitse vaihtaa vaatteita. Jos hame on turhan pitkä ja uhkaa jäädä pinnojen väliin, ”väkerretään vähän”. Juhliin poljetaan juhlavaatteissa, eikä vedota kampausten sekoittumiseen tai hikoiluun.
Kaiken salaisuus on nimittäin aika. Mutta palataan ensin takaisin satamaan.
Satamassa soitetaan musiikkia ja pidetään puheita. Hakalehto kutsutaan lavalle ja hänelle ojennetaan kunniakirja sekä nuorekas Paul Frank – merkkinen pyöräilykypärä, jota hänen toinen tyttärensä on myöhemmin jo vaatinut itselleen. Vuoden pyöräilijä – titteli on suuri kunnia, jota innokas pyöräilijä ei olisi arvannutkaan saavansa pyöräiltyään kaikki nämä vuodet.
Ikä oli se, jolla oli valinnassa väliä. Pyöräilykuntien verkoston Suomi pyöräilee –hankkeen yhtenä tämän vuoden tavoitteena on saada vanhemmatkin ihmiset pyöräilemään. ”Seniorit Satulaan!” – pyöräilyviikko huipentui Vappuliisa Hakalehdon palkitsemiseen.
Pysähdellen matkaa teen
Hakalehto on paljasjalkainen pälkäneläinen, joka viettää talvensa pääkaupungissa. Maalla pyöräily on erilaista kuin kaupungissa, sillä pyöräilijöille on harvoin rakennettu omat liikenneväylät. Hän ei kuitenkaan näe tätä ongelmana.
Hänen mukaansa Onkkaala on mukavan väljästi rakennettu. Sellainen, että liikenteessä näkee ympärilleen.
Pälkäneellä hän pyöräilee Lahdentien varressa, visusti valkoisen viivan ja pientareen välissä. Tuolloin kypärällekin on tarvetta. Tiellä jolla kulkee paljon rekkoja, ei voi syventyä sellokonsertin kuuntelemiseen kuulokkeista, vaan on pysyttävä valppaana. Henkinen valppaus on yksi tärkeä osa-alue pyöräilyssä Hakalehdolle.
– Pyöräillessä elän juuri tätä hetkeä, hän kertoo.
Autoilijoiden suositellaan pitävän yhtä pitkä välimatka pyöräilijään, kuin autoihinkin ohitustilanteessa. Tyytyväisenä pyöräilijä mainitsee nykyään kuitenkin jopa kahdeksan kymmenestä rekasta väistävän häntä ihan kunnolla.
Pälkäneellä Hakalehto pyöräilemään oppikin. Hänelle pyöräileminen oli nuorena etuoikeus. Taidon hän opetteli sisukkaasti jonkun pitäessä kiinni tarakasta.
Sen jälkeen tyttö pyöräili kirkonkylälle, vaikka bussitkin olisivat kulkeneet. Eikä Hakalehdolla nykyisinkään ole tarvetta autolle.
Hakalehto muistelee, ettei ollut nuorena mikään haikailija, mutta nautti silti hitaasti polkemisesta. Hänen mukaansa pysähtelyssä ja ympärilleen katselemisessa oli jotain erikoista, mikä viehätti häntä. Rahaa saatuaan isältään, hän saattoi polkea kirjakauppaan ja ostaa kirjan. Eväiden syönti, tunnelmien tunteminen ja ihmisiin törmääminen oli tärkeä osa pyöräreissua.
Pysähtely on Hakalehdolle korvaamatonta pyöräilyssä. Urheilupyöräilijäksi hän ei ole koskaan havitellut, eikä pukeutuisi tiukkoihin pyöräilyvermeisiin, vaikka siihen uskaltautuvia ihaileekin.
Pysähteleväistä pyöräilytyyliään varten hän on hankkinut paksurenkaiset, matalasatulaiset pyörät molempiin kotikaupunkeihinsa. Tärkeintä on se, että pyörän selästä pääsee hyppäämään helposti pois, jos tuttuja tulee vastaan. Tämän elämäntyylin Hakalehto oppi matkallaan Italian Firenzessä, jossa kaikki pyöräilivät rauhallisesti. Niin, etteivät silmät vetistäneet ja hiukset hulmunneet tuulesta ja kiireestä.
– Viipyilevyys, se kuvaa parhaiten matkan tekoani, hän sanoo siemaillen lehtikuohuviiniä.
Veren on virrattava
Hakalehto muistaa yhden kerran Helsingin Ressun lukiosta kotiin lähtiessään etsineensä pyöräänsä. Lopulta pyörä löytyi hopeapajusta. Lukiolaispojat olivat nostaneet kuvaamataidon opettajansa menopelin sinne.
– Kai se oli vitsikästä, hän nauraa nyt.
Pojat olivat huomanneet, että opettaja kulki aina matkansa polkien, vaikka taivaalta olisi satanut kissoja ja koiria. Opettajalle itselleen pyöräily ei ollut iso juttu, mutta muille se tuntui olevan häntä vahvasti määrittävä ominaisuus. Hän on elämänsä aikana ollut monille ”se pyöräilevä nainen”.
Vielä nykyisinkin entiset oppilaat, heidän vanhempansa, ystävät ja tuttavat lähettelevät hänelle postissa milloin valokuvia, milloin kortteja joita koristaa mikäs muukaan kuin pyörä. Viimeksi Vappuliisa sai serkultaan kuvan heidän isotädistään Ida Venbladista nuorena. Kuva on otettu vuosituhannen alussa ja kuvan nuorinainen on ajanhenkisesti vakavakasvoinen. Mustavalkoisessa kuvassa nainen poseeraa pyörän päällä ja taustakankaaseen on maalattu hienovaraisesti maisemaa. Ehkäpä pyöräilyinto on kulkenut veressä sukupolvelta toiselle? Kuka tietää.
– Pyöräilen, sillä ainahan se on kiva, jos veri virtaa. Ei pyöräily vaadi minulta paljoa, hän nauraa.
Mutta pyöräily puolestaan taitaa antaa Hakalehdolle paljon.
