Sata vuotta sitten kirkkoveneet olivat Kukkiajärvellä jokasunnuntainen kaunistus. Viime viikonloppuna saattoi jälleen nähdä, kuinka puiset joutsenet suhahtelivat pitkin Kukkiajärven pintaa, sillä varhain sunnuntaiaamuna kirkkoveneet Ahti II Puutikkalasta, Aallotar Kuohijoelta ja Kukkian Kulkuri Luopioisista lähtivät viistämään Kukkian selkää.
Veneet järvelle veti viikonlopun perinteinen Kirkastussunnuntain Kotiseutujuhla Luopioisissa. Kotiseutujuhlassa palattiin kesän Eino Leino -teemaa noudattaen Kukkian Ahosaareen ja sadan vuoden takaisiin tunnelmiin.
Kello yhdeksältä arvokkaat veden kulkijat saapuivat Luopioisten uimarantaan. Veneet otti vastaan Luopiosten seurakunnan kanttori Johanna Lemmetyinen ja Luopioisten kirkkokuoro. Tehtävässä ensimmäistä kertaa toiminut Lemmetyinen palkittiin Ahti-veneen tuomilla kukilla. Rannasta siirryttiin kirkkokahveille ja viettämään kirkastussunnuntain messua Luopioisten kirkkoon.
Mikkelinmäellä Leinon taitajia
Kotiseutujuhla jatkui Mikkelinmäen museoalueella, jossa Kirkastussunnuntain Kotiseutujuhlan tervehdyssanat lausui Kukkia-Seuran puheenjohtaja Erkki Toivari. Sunnuntain juhlan juonsi Johanna Järvinen.
Eveliina Virtasen kaunis ja mystinen kanteleensoitto aloitti juhlan esitykset. Virtanen soitti kappaleen Hipsutusta, jonka on säveltänyt Minna Raskinen. Virtasen jälkeen päästiin ensimmäisen Eino Leino -aiheisen ohjelmanumeron pariin, kun Luopioisten Marttojen runopiiriläinen Helena Saarinen lausui Eino Leinon teoksesta Hymyilevä Apollootteita.
Soilat-lauluyhtye esitti juhlassa kaksi laulua, Nocturnen ja Pilvisen päivän – kappaleet on sävelletty Eino Leinon runoista. Laulajien lopettaessa yleisöstä kuului vain henkäys: ”Ihanaa, aivan ihanaa”.
Soilat-yhtyeeseen kuuluva Arja Nuuttila jatkoi vielä ihania esityksiä soittamalla viululla haikean sävellyksen Kehtolaulu Armas Järnefeltiltä. Päivään huumoria ja riemua toi perinteinen Mikkelinmäen kesäkilpailu, jossa Tellervo Kotamäki testasi, kuinka hyvin yleisö tuntee paikallisia sananparsia.
Kukkia, veneet ja aamut
Kirkastussunnuntain juhlapuheen piti professori Pertti Haapala. Haapala on Kukkiajärven Ahosaaren kesäasukas – eli saaren, joka oli Wuolijokien ja heidän vieraidensa kesänviettopaikka sata vuotta sitten.
Professori Haapala kertoi, miten Hella Wuolijoesta, Hauholle naitetusta virolaistytöstä, tuli sielultaan suomalainen. Ensin Hella Wuolijoki pelkäsi Kukkian aaltoja ja Hevossalmen kallioita, mutta jo ensimmäinen aamu-uinti muutti hänen asenteensa. Pertti Haapala siteerasi Wuolijoen muistelmia:
– Minä sain Kukkian kasteen ja minusta tuli Kukkian ja Hämeen tytär, opin Kukkian kielen, rytmin ja tavat. Siinä minä synnyin suomalaiseksi ja vieraannuin maasta, josta olin tullut.
Tule kotiin, Leino
Pertti Haapala kertoi, kuinka kuvaillen Kukkian maisemia Hella Wuolijoki myös houkutteli ystäviään viettämään kesää saareen vuonna 1914.
– ”Minä kerroin Leinolle Kukkiasta, kirkkoveneistä ja sunnuntaiaamuista, miten ne aina olivat niin hiljaisia, ja pyhiä ja puhtaita, ikään kuin järvi ja saaret kaikki istuisivat Jumalan omassa suuressa kirkossa…”.
Eino Leino innostui Hella Wuolijoen kuvauksista ja elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1914, hän oli lähtövalmiina Helsingin rautatieasemalla, mikä tuli Pertti Haapalan mukaan hivenen yllätyksenä Sulo ja Hella Wuolijoelle.
Haapala kertoi Hella Wuolijoen kirjoittavan muistelmissaan, kuinka Leino lausui hänelle runoja Ahosaaren rantakivellä. Kesä oli hyväksi Leinolle, hän reipastui ja raitistui ja liehitteli emäntäänsä. Leino myös kirjoitti ahkerasti saaressa, ja kesän aikana syntyi suurin osa teoksesta Elämän koreus, joka ilmestyi vuonna 1915. Hella Wuolijoen mukaan hänestä oli tullut Kukkian tytär ja Leinosta puolestaan Kukkian peikko, jolle saaret kuiskivat: ”Tule kotiin”.
Arki ja juhla Ahosaaressa
Entä minkälaista on viettää kesiä legendaarisessa Ahosaaressa tänä päivänä? Miltä tuntuu astella Eino Leinon kulkemilla poluilla tai istua samoilla rantakallioilla kuin Hella Wuolijoki ja katsella Ahdin, Aallottaren ja Kukkian Kulkurin kiitoa vetten päällä?
Vastaaminen tähän kysymykseen on Pertti Haapalan mukaan helppoa: toisinaan se tuntuu aivan tavalliselta, toisinaan juhlalliselta. Saaren arkeen kuuluvat kunnallistekniikan puute, pätkivä nettiyhteys, pitkä matka kauppaan ja usein huono sää. Olot olivat sata vuotta sitten hyvin samanlaiset. Edelleen Ahosaaressa myös saunotaan joka päivä – jo perinteen vuoksi – ja kylpyammeena on järvi, kuten Leinokin sanoi.
”Kotiseutu on korvien välissä”
Puheen ja samalla juhlan loppupuolella Pertti Haapala pohti vielä kotiseudun olemusta.
– Usein ajatellaan, että kotiseutu on yksi ja sama paikka, jossa on kasvanut, ja on sitä arvokkaampi, mitä kauemmin on asunut samalla paikalla. Tämä on kaunis ajatus, mutta ehkä myös hieman nurkkakuntaista.
Professori Haapala haluaa muistuttaa, että kesäidyllien ulkopuolella on olemassa suurempi maailma, joka on aivan yhtä todellinen kuin kauniit maisemat, jotka kesäpäivinä lankeavat eteemme.
– Tuosta suuremmasta maailmasta pitää myös olla kiinnostunut, ja siitä pitää tietää ja siinä pitää elää. Kukkian Ahosaarikin oli sata vuotta sitten maailmansodan kynnyksellä taiteilijoiden suojapaikka, mutta vain hetken aikaa.
Pertti Haapala kuitenkin painotti, että kesäidyllit eivät ole kuplia maailmassa, vaan myös ne rakentavat todellisuutta.
– Jos ei tunne ”pientä maailmaa” ja sen arkea, ei ymmärrä miten suuri maailma vaikuttaa. Ei tarvitse olla luopioislainen ymmärtääkseen maailmaa, mutta maailmaa ymmärtää paremmin, jos tuntee myös tämän paikan.
Ja arvostaa myös.
