Nuijantalossa, joka sotien aikana toimi pälkäneläisen lottatyön keskuksensa, vietettiin lauantaina koko iltapäivän ja illan pituista Lotta-päivää. Puhujina olivat
kasvatustieteen tohtori Kaisa-Maria Peltokorpi ja toimittaja Pirkko-Liisa Ollila. Musiikkia sekä tietoa sota-ajan musiikista esitti suomalaisen kevyen musiikin todellinen tietäjävelho Seppo Hovi ja lausuntaa Anna Kankila.
Lähes viisituntiseksi venynyt ohjelmallinen ilta päättyi Jonna Järnefeltin ja Jukka Leppilammen konserttiin sekä Putoavia tähtiä -äänimaisemaan, joka suunnitelmista poiketen esitettiin Nuijantalossa eikä Syrjänharjun vesitorinilla.
Teemapäivän aluksi avattiin taiteilija Johannes Vähäsarjan näyttely Valkeat harsot. Vähäsarja on ensihoitajana työskentelevä erikoissairaanhoitaja, jolle kriisitilanteet ja niihin liittyvä ahdistus ovat tuttu näky. Aikaisemmin vanhainkodissa työskennellessään hän kuuli paljon veteraanien ja lottien kokemuksia.
– Näen, että näissä tilanteissa on yleensä takana nainen, joka tekee, auttaa ja lohduttaa, Vähäsarja kertoi.
Illan juonsivat sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoulusta sekä kulttuurituottaja Marketta Vaismaa. Sen järjesteänjä olivat Pälkäneen Suomalainen Nuija ry., Keltainen Talo ja Pälkäneen kulttuuritoimi.
Isänmaan hätä yhdisti naiset
”Tee kaikki mitä voimallasi tehdyksi saat”, kuului järjestön yksinkertainen ohje suomalaiselle lotalle.
Vuonna 1920 perustettu Naisten maanpuolustusjärjestö, joka oli vielä kolmikymmenluvulla vahvasti sidoksissa Suojeluskuntiin ja valkoiseen porvarilliseen ideologiaan, avautui talvisodan lähetessä yhtäkkiä uudella tavalla suomalaisille naisille.
Isänmaan hätä yhdisti sekä miehet taisteluhaudoissa että naiset sidonta- ja muonituspaikoilla, sankarivainajien arkkujen ääressä ja kaikessa muussa, mitä yhtäkkiä piti osata ja jaksaa hoitaa.
Sodan aikana lottiin liittyi paljon myös vasemmistolaisia naisia, ja kaikki tekivät sen mitä voimallaan pystyivät. Paljon muusta he eivät voineetkaan ammentaa, sillä resurssit olivat niukat.
– Lottien monipuolinen kouluttautuminen ja varusteiden hankinta ennen sotaa oli yksi tärkeä tekijä selviytymisessä, mutta silti työmäärä ja viiden sotavuoden vaatimukset olivat sellaiset, ettei kukaan osannut niitä ennakoida, toinen päivän puhujista, Pirkko-Liisa Ollila totesi.
Elossa olemisen riemua
– Oli viimeisiä hetkiä tehdä rintamalottien haastatteluja.
Miltä tuntuu nähdä, kun koti lentää palasiksi silmien edessä? Millaista on katsoa kaatuneiden ruumiita kuljettavia kuorma-autoja, joiden laitoja on korotettu, jotta kaikki mahtuisivat? Tai mitä on horjua voimiensa äärirajoilla tiuhaan toistuneiden verenluovutusten takia, ja silti nähdä nuorten poikien kuolevan paareille tai kenttäsairaalaan avun viipyessä liian kauan.
Muun muassa sellaisista kokemuksista tiesi kertoa Lotta-päivänä Kaisa-Maria Peltokorpi, joka on tutkinut väitöskirjassaan rintamalla olleiden lottien kokemuksia. Verta, kuolemaa, kauhunhetkiä ja itsensä sairaaksi raatamista ne olivat, mutta se ei ihmetyttänyt tutkijaa eikä kuulijoita. Lottien salatut kyyneleet on helppo ymmärtää, ei niinkään naurua ja onnentunnetta.
– Itsekin yllätyin siitä, miten paljon naurua ja iloisia kokemuksia lotilla oli kerrottavanaan kaiken kauhun keskellä, Peltokorpi kertoi.
Hänen mukaansa iloa synnytti yksinkertaisesti se, että lotat tiesivät työnsä välttämättömyyden. Oli helpotus tehdä konkreettista työtä hädässä olevan isänmaan suojelemiseksi eikä jäädä sivustakatsojaksi tai vain auttaa itseään.
Samoin iloa nostattivat pelastumisen kokemukset ja se, että ylipäätään kuoleman läheisyydessä elossa olemisen riemu on voimakkaampi kuin muuten. Monet lotat, esimerkiksi kirjailija Kyllikki Villa, ovat kertoneet, millaisen euforisen onnentunteen saattoi kokea ankaran pommituksen jälkeen, kun tajusi selvinneensä kaikesta. Silloin teki mieli juhlia, vaikkapa paistaa lättyjä ja syödä niitä hillon kanssa.
Lottien kertomukset paljastavat myös nuorten jännityksenkaipuun ja halun päästä seikkailemaan samanikäisten kanssa. Kaikki nuoret tytöt eivät osanneet lähtiessään hahmottaa sotaa ja sen todellisuutta kokonaisuutena, ja toisaalta kirjallisuus ja elokuvat ruokkivat mielikuvia sodan romanttisesta puolesta.
Mitä nykypäivän lotta tekisi?
Alustuksia seuranneessa keskustelussa nousi esiin kysymys, millaista maanpuolustustyötä naisilta odotetaan nykypäivän Suomessa, missä naiset voivat suorittaa
vapaaehtoisen asepalveluksen.
Lotta Svärd ei ollut aseistettu organisaatio. Keskustelu lottien kouluttamisesta tyrehtyi alkuunsa järjestön johtajan, Fanni Luukkosen tiukkaan vastustukseen. Keski-Pohjanmaan naiset olisivat halunneet aseistautua ja lähettivät marsalkka Mannerheimille asiasta kirjallisen ehdotuksen, mutta ylipäällikkö ei lämmennyt ajatukselle, vaan katsoi, että huoltotöissä on naisille tarpeeksi tekemistä.
Vuonna 1944 sotilasresurssit alkoivat kuitenkin Suomessa hiipua niin, että jopa Luukkosen on tingittävä periaatteestaan. Pieni osa, parisataa lottaa sai silloin aseellisen koulutuksen ja muodosti niin sanotun valonheitinpatterin.
Sitä ennen moni lotta joutui kuitenkin selviytymään kranaattitulen ja kiväärinluotien keskellä.
– Aseellinen koulutus olisi tuonut lotille itselleen turvaa, vaikka he eivät olisi osallistuneet taisteluihin, Kaisa-Maria Peltokorpi arveli.
Lotat oli määrätty pysymään vähintään 10 kilometrin säteellä poissa etulinjasta, mutta käytännössä tämä ei toteutunut, ja lottia kaatui ja haavoittui myös etulinjan taisteluissa.
– Kaikkien olisi hyvä saada jonkinlainen maanpuolustuskoulutus. Naisia pitäisi saada lisää myös upseerikoulutukseen, koska heidän johtajuudestaan on etuja: he tuovat sotilaalliseen toimintaan naisten johtamistyylin, itse armeijan käynyt ja johtajakoulutuksen saanut Peltokorpi muistutti.
Hänen mukaansa nuorilla naisilla on liian stereotyyppinen kuva siitä, mitä aseellisen palveluksen suorittamiseen vaaditaan. Realistista ja kannustavaa informaatiota tarvittaisiin nykyistä selvästi enemmän.
Toimittaja Pirkko-Liisa Ollilalla, joka on koonnut ja julkaissut kirjana Kangasalan lottien kokemuksia, oli asiaan toinen näkökulma.
– Maailman kriisialueilla tarvittaisiin juuri tällä hetkellä kipeästi naisia, jotka osallistuisivat kriisinhallintatehtäviin olemalla paikallisten naisten tukena. Pakolaisleireillä ja muissa poikkeusolosuhteissa elävien naisten on vaikea puhua ongelmistaan miespuolisille rauhanturvaajille, jotka tulevat vieraasta kulttuurista ja uskonnosta. Naiset tarvitsisivat avukseen tavallisia lämpimiä, kuuntelevia naisia, Ollila muistutti.
- Johannes Vähäsarja kuvaa töissään kärsimystä ja sen lievittäjiä.
