Tänä kesänä ollut monenlaista muistelusta Eino Leinon sekä Hella ja Sulo Wuolijoen asustelusta Kukkian Ahonsaaressa. Mielenkiintoisia juhlia on ollut ja valtakunnallisia julkkiksia on nähty puhujina. Mutta siitähän lehtemme kertoi jo kattavasti. Ei tarvitse enää mummon näistä murista.
Tai jos sentään ihan vähän murisisi. Se kun tuli mieleen, että Eino ja Hella ovat aina muistettuja ja palvottujakin, vaan entäs Sulo? Hänhän OLI luopioislainen. Hän eli elonsa ehtoopuolen näissä maisemissa ja kuoli juhannuksena 1957.
Jollei mummo ihan muista väärin, niin Sulo asusteli siinä pikku talossa, joka on melkein vastapäätä vanhaa kunnantoimistoa, tiilisen makasiinin ja Koskisen Maikin entisen vaatekaupan välissä.
Vanha sananlasku sanoo, että nimi on enne. Jos siis nimi on Sulo ILMIÖ Wuolijoki, niin eihän ihminen voi aivan tavallista elämää elää.
Kun tässä on työllä ja tuskalla oppinut hiukkasen netissä surffailemaan, ja kun vähän vanhanajan tietosanakirjaakin selaili, niin Sulo osoittautui varsin mielenkiintoiseksi henkilöksi.
Hän oli asianajaja, sanomalehtimies, poliitikko, kansanedustaja ja kirjailijakin. Kun hän oli viidennellä luokalla Jyväskylän lyseossa, olivat luokkatovereina mm. Edvard Gylling ja Otto Wille Kuusinen. Myöhempiä kavereita oli ainakin Yrjö Sirola.
Sulo Ilmiö joutui vuonna 1918 vankilaan. Tuomion hän sai ”vähäisestä yhteistyöstä punaisen kansanvaltuuskunnan kanssa”. Vankeus päättyi 1923, ja samana vuonna päättyi myös liitto Hellan kanssa. Yksi vaimo oli ollut ennen Hellaa ja yksi oli hänen jälkeensäkin. Mahtoiko kolmas rouva asua Luopioisissa? Täytyy tutkia, jos vaikka hautausmaalla löytyisi muistokivi.
Vankeustuomio aiheutti Sulolle sellaisenkin seurauksen, että kansalaisluottamus meni kymmeneksi vuodeksi. Mitenkähän ammattitaitoinen asianajaja pystyi toimimaan omana puolustusasianajajanaan.
Vankilavuosistaan Sulo julkaisi muistelmateoksen Tiilenpäitä lukemassa.
Kun näitä menneitä on muisteltu, on sanottu, että Sulolla ja Einolla alkoholinkäyttö olisi ollut runsasta ennen maallepakoa. Mutta siellä Ahonsaaressa miehet joutuivat pakostakin olemaan kuivilla. Ei tainnut olla tiedossa ketään viinatrokaria, tuskin paikkakunnalla oli edes pontikankeittäjää.
Anniskeluravintola kirkonkylään saatiin vasta seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin. Sahtia ehkä olisi soutumatkan päässä löytynyt, mutta tuskin se olisi miellyttänyt hienoja Helsingin herroja. Taksireissua Tampereen kapakoihin ei silloin osattu edes ajatella.
Siispä ei ollut kumma, jos jostakin Eino Leinon julkaistusta kirjekokoelmasta löytyi 7.8.1914 päivätty viesti lääkäri Veseloffille Helsingin Vladimirinkadulle (Kalevankatu). Siinä pyydettiin toimittamaan sprii-resepti, litra tai pari, Luopioisten apteekkiin. Runoilija anoi hellyttävästi: ”Konjakkikin olisi hyvää kalastajien viluun. Jos teet sen, kirjoitan kauniin runon sinulle vastalahjaksi.”
Kaksi litraa väkevintä apteekkispriitä olisi riittänyt kokeneillekin miehille hetkeksi aikaa, noin saman verran tehoa kuin kahdessatoista Koskenkorvapullossa.
Tästä kirjasta ei käynyt ilmi, saivatko pojat juotavansa. Täytynee etsiä kirja Kummituksia ja kajavia. Sieltä saattaisi löytyä vastaus tähän kysymykseen.
Mymmeli
