Aamu oli kaunis ja maisema siisti, kun mummo lähti kävelylle. Mutta kohta osui silmään melkoinen jäte-esiintymä. Lintujengi – variksia ja harakoita – oli levitellyt roskiksen sisältöä laajalle alueelle. Ja syy? Kansi oli auki, koska sisään oli tungettu isoja pahvilaatikoita litistelemättä niitä lainkaan. Vaan olisiko avoin säiliö sinällään houkutellut? Ilmeisesti hyväntuoksuisia ruokajäämiä oli heitetty sinne sekaroskiin eikä vieressä melko tyhjänä odottavaan biojäteastiaan.
Vähän otti päähän, kun ei roskien kanssa voida elää siivommin. Pirkanmaan Jätehuolto tekee parhaansa, jotta opittaisiin lajittelemaan. Se järjesti esimerkiksi äskettäin kahvitarjoilut paikallisilla jäteasemilla. Houkuttelevakutsu! Kehotettiin samalla tuomaan turhat rojut ja roinat nurkista. Vaan miten mahtoi valistus mennä perille? Voi olla, että paikalle tuli vain tunnollisia lajittelijoita. Tuskin saapuivat ne, jotka ovat tottuneet kippaamaan niin sähkövehkeet kuin pienemmät huonekalutkin lähimpään roskavaunuun (tai sen viereen).
Tampereella on vaahdottu siitä, että Keskustori on kuin kaatopaikka. On tykätty pahaa, kun roskaväki mellastaa, tekee tarpeensa asvaltille ja tuottaa muutakin jätettä. Ehkä tilanne on nyt jo parempi, kun viilenevät syyssäät pakottavat menemään sisätiloihin. Ehkä ykkösluokan ihmisten ei tarvitsekaan heittää rupusakkia roskalavalle ja kuskata kaatopaikalle, jotta kaupunkikuva siistiytyisi.
Täällä maaseudulla ei ryyppyryhmien roskatuotanto ole niin iso ongelma. Porukkaa on vähemmän ja tilaa enemmän. Häveliäisyyskin on enemmän kohdallaan, kun kaikki tuntevat toisensa. Joskus menneisyydessä Mikkelinmäen museoalue oli suosittu juopottelupaikka. Vaan eipä ole viime vuosina näkynyt ryyppymiehiä, kun mummo on siellä marjastanut. Ehkä vanha joukko on jo manan majoilla.
Kun me oltiin nuoria, ei silloin heitelty roskia pitkin ja poikin. No jaa, eihän niitä roskia oikein ollutkaan. Ei ollut karkkipapereita eikä mehutetroja. Muovipussi oli harvinainen ilmiö.
Ostoksilla ei alvariinsa juostu. Ei joka vuosi vaihdettu kännykkää tai taulutelevisiota. Nettiostosten pakkaukset eivät täyttäneet roskasäiliöitä. Nykyinen kulutushysteria oli silloin tuntematon. Ostettiin hyvää tavaraa hyvällä hinnalla. Sellainen vaate tai vempain kesti sukupolvesta toiseen, eikä ehtinyt oitis jätteisiin.
Me jotka elimme lapsuuden maalaistalossa, näimme omin silmin jätteiden matkan luonnon kiertokulussa. Ruoanloput syötettiin sioille. Taisivat kanatkin jonkin osaa saada. Muu biojäte kipattiin tunkioon, jonne kärrättiin myös pehkulla ja pahnoilla höystetty karjanlanta. Kompostoituminen käynnistyi. Kulkupeli hevonen kävi bioenergialla, öljynvaihtoja ei tarvittu.
Postilaatikko ei ennen täyttynyt mainoksista. Päivän sanomalehdelle oli käyttöä. Puuseessa se hyödynnettiin täysimittaisesti. Muu joutopaperi tarvittiin eväitten kääreeksi tai tulen sytykkeeksi.
Ja lopuksi kulttuurimuisto: Ennen vanhaan oli navetan vaiheilla virtsakaivo, johon neste valui. Sieltä se ammennettiin aikanaan isoon puusäiliöön, jolla kuskattiin pellolle levitettäväksi. Väinö Linna oli urjalalaisessa kartanossa renkinä tai päivämiehenä ja joutui tuota epämiellyttävää hommaa tekemään. Se oli hänelle viimeinen pisara, maataloustyöt saivat riittää. Nuori mies lähti Tampereelle Finlaysonin tehtaalle siisteihin sisätöihin. Loppu onkin sitten Suomen kulttuurihistoriaa.
Mymmeli
