Helsingin Jalkapalloklubi eli HJK oli lähellä Mestareiden liigaa, mikä on suomalaiselle jalkapalloilulle hieno asia. Vielä hienompaa olisi toki ollut, jos joukkue olisi kyennyt voittamaan ratkaisevassa pelissä kyproslaisen joukkueen. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada. Yksi tällainen asia on koko Suomen tuen saaminen, vaikka lähellä sitä nyt kenties ollaankin.
Vielä suurempi osa Suomea tuntui kuitenkin seisovan HJK:n takana 1990-luvun lopulla joukkueen raivattua tiensä Mestareiden liigan tosipeleihin eli lohkovaiheeseen kaudella 1998–99. Silloin tukea saattoi lisätä sympatia ”altavastaajaa” kohtaan: HJK oli edelliskaudella noussut Suomen mestariksi säilytettyään kauden 1996 päätteeksi sarjapaikkansa niukasti karsintasarjan kautta. Mestaruuskannuakaan ei Helsingissä ollut nosteltu vuosiin.
Nyt, kun joukkue on hallinnut kotimaista jalkapalloilua jo viisi vuotta, asetelma alkaa ymmärrettävästi kyllästyttää. Kun Klubi kertoo tähtäävänsä enemmänkin kansainväliseen menestykseen, moni katsoo asenteen ylimieliseksi. Kun lisäksi kotimaata on hallittu jo vuosikausia, aletaan vaatia tulosta myös niiltä kansainvälisiltä kentiltä. HJK:n ja suomalaisen jalkapallon onneksi helsinkiläiset osoittivat venymiskykyä elokuun lopulla kaatamalla itävaltalaisjoukkueen ja etenemällä Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen. Voitto palauttaa urheilua seuraavien uskoa kotimaiseen jalkapalloon ja toisaalta tarjoaa heille syyn antaa HJK:lle anteeksi joukkueen ylivoimaisuus Suomessa.
1998 kauden jälkeenkin puhetta on välillä aiheuttanut se, miten ihmeessä niin iso osa helsinkiläisjoukkuetta mahtuu maajoukkueen matkaan. Nykytilanteessa, menestysputkessa ja viiden peräkkäisen kultamitalin jälkeen, maajoukkuepelaajien suuri määrä olisi hieman helpompi ymmärtää.
Maajoukkueeseen valittujen pelaajien ja helsinkiläisseuran välistä sidosta ihmeteltiin tuoreimmassa tapauksessa viime keväänä, mutta lajina oli jalkapallon sijaan jääkiekko. Erkka Westerlundin silloisessa maajoukkuevalmentajan pestissä ja tiedossa olleessa KHL-Jokereiden luotsausurakassa nähtiin pahimmillaan räikeitä ristiriitoja, kun osa maajoukkueen yllätysvalinnoista paljastuikin Jokereiden seuraavan kauden pelaajiksi.
Venäläisvetoiseen siirtyvä Jokerit on kovasti toivonut – ja uskonut – voivansa olla ”koko Suomen Jokerit”. Tekemistä riittää, sillä vuosien varrella Jokerit on vuodesta toiseen rankattu kyselyissä Suomen inhotuimmaksi liigaseuraksi. Inho ei kumpua ainakaan menestyksen aiheuttamasta kateudesta; Jokerit on kahdentoista viime vuoden aikana päässyt mitaleille kolmesti ja SM-kulta on jäänyt saavuttamatta isoillakin pelaajabudjeteilla. Ehkä juuri tuo suureellisuus on se, joka ihmisiä on närästänyt. Niinpä Jokereiden ”General Managerin” Jari Kurrin ei tarvitse ihmetellä, miksi Jokereista ei pidetä KHL-loikan jälkeen; ei tykkääjiä ollut aiemminkaan liiaksi.
Mahdollisuudet ”koko Suomen joukkueeksi” ovat Jokereilla kuitenkin olemassa. Uteliaisuus ruokkii innokkaimpien kiekkoystävien kiinnostusta alkukaudesta, ja jos kaukalossa tulee menestystä, lisäseuraajia ja ”-kannattajia” ilmaantuu varmasti. Suurin Suomen Jokereiden puolella oleva tekijä on kuitenkin pääkaupunkiseutukeskeinen urheilumedia. Iltapäivälehdet ja Mtv3 ovat jo kesän aikana muistuttaneet ajoittain teini-ikäisiä tyttöjä One Directionin tai Justin Bieberin konsertissa, sen verran ekstaasista väristen on Jokereiden kulloisestakin kuulumisesta uutisoitu – jääharjoittelu aloitettu, kapteenistoa ei nimetty vielä, näin sääntömuutokset koskevat Jokereita (tosin yhtä lailla kotimaan liigajoukkueita). Ja taitavasti helsinkiläisvenäläinen seura on osannut ottaa ilon julkisuudesta irti. Jatkoa seuraa syksyllä, kun Yle alkaa pyörittää Jokereiden arjesta kertovaa tv-sarjaa.
Helpoimmalla ja varmimmalla – joskin kalleimmalla – järjestelyllä narripaidoista tulee kansallisomaisuutta, jos seura saa rustattua sopimuspaperin ”Suomalaisen Salaman” Teemu Selänteen kanssa. Vielä kerran, Teemu!
Mitään SM-liigaseuraa en ole koskaan inhonnut, vihaamisesta puhumattakaan. Jokereista en ole kuitenkaan koskaan pitänyt, ja itseäni joukkueen taival KHL-sarjassa kiinnostaa suunnilleen saman verran kuin Seinäjoen menestys Superpesiksen runkosarjassa – sillä erotuksella, että Jymy-Jusseille toivon menestystä.
Yksittäinen valopilkku helsinkiläisjoukkueesta löytyy: maalivahti Riku Heleniukselle pidän peukkuja, vaikka siihenkin liittyy dilemma. Miten todennäköistä on, että samaan aikaan kun joukkue ei menesty, sen maalivahti silti loistaa? Mahdollistahan se toki on, jos maalivahti on se, joka pitää joukkuetta illasta toiseen pystyssä.
Yhtälö Jokereiden ja Riku Heleniuksen kanssa on kaiken kaikkiaan yhtä hankala kuin Kimi Räikkönen Ferrarilla Fernando Alonson tallikaverina. Hyvä tyyppi aivan väärässä seurassa.
Jani Oksanen
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka näkee urheiluseuroja myös pääkaupungin ulkopuolella ja jota mietityttää myös se, pelaako Suomen jääkiekkomaajoukkue ensi kaudella kotiottelunsa Helsingissä venäläishallissa.
