Ei ole olemassa niin hyvää lihaa, että kuhmalahtelainen Heikki Pekkarinen sekoittaisi sitä mustavahakaskastikkeeseen.
– Mustavahakas on metsän mustaa kultaa, Pekkarinen kehuu. – Lempisienten listallani se on ehdotonta kärkipäätä. Se on niin hyvää, että sitä voi syödä raakana. Omassa makumaisemassani mustavahakas menee ehdottomasti ohi suomalaisten suosikkisienten kantarellin, haapa- ja karvarouskun.
Myös Pekkarisen tuttavapiirissä on päästy mustavahakkaan makuun. Eräs tuttava poisti sieniretkellä vaimon tekemistä leivistä makkarasiivut, ja pisti mustavahakasta tilalle.
– Toinen huonosti tunnettu, mutta mahtavan makuinen sieni on kehnäsieni. Ei kun vain sipulia ja liraus kermaa joukkoon ja perunoita kaveriksi, niin herkullinen ruoka on valmista, Pekkarinen makustelee.
Haperoiden puolestapuhuja
Pekkarinen on havainnut Aitoon urheilukentän ja kuntoradan lähimaaston hyväksi sieniapajaksi. Vastaan ei tule sienen sientä, jota itseään ”käveleväksi sienikirjaksi” tituleeraava Pekkarinen ei tunnistaisi. Tuon tuosta Pekkarinen kumartuu maahan, ja ryhtyy tutkistelemaan jos jonkinnäköisiä, kokoisia ja mallisia sieniä.
– Jaahas, onkos tämä kaveri silli- vai isohapero, Pekkarinen pohtii nähdessään viininpunalakkisen sienen.
Hän nostaa sienen käteensä, tutkiskelee sitä joka puolelta, leikkaa sitten sienestä puukolla palan ja pistää sen suuhunsa.
– Ahaa, kyseessä taitaa sittenkin olla punajalkahapero. Haperoiden kohdalla se on vähän niin kuin so what, mitä suuhunsa pistää, koska yksikään haperoista ei ole myrkyllinen. Myrkyttömyyden ja pehmeän makunsa vuoksi ne sopivat hyvin aloittelevan sienestäjän koriin.
Pekkarinen sanoo olevansa haperoiden puolestapuhuja.
– Suomessa on vuosikymmeniä puhuttu rouskujen puolesta. Olen sitä mieltä, että nyt on haperoiden aika, Pekkarinen hymyilee.
Rytyhypykästä löyhkäseitikkiin
Suursienten lisäksi sammaleisen maaston joukosta erottaa tarkkaan katsomalla pikkuruisia sieniä: napalakkeja, hiippoja, pikkurouskuja ja kuupikoita. Ensisijaisesti Pekkarista kiinnostavat kuitenkin hyvälaatuiset ruokasienet. Hänellä ei ole tapana mennä metsään harrastamaan ”sienihortoilua tai -harhailua”. Hän ei myöskään koe tarvetta liittyä sieniseuroihin, joissa ”tutkitaan itiöpölyjä”.
– Omaa sieniharrastustani kutsun nimellä tarkoituksenmukainen sienestys. Päämääränäni on tuntea lajit niin hyvin, että voin kerätä koko sienten kasvukauden ajan talteen vain parhaita ruokasieniä.
– Toisaalta joskus on mukava viihdemielessä vain pohdiskella hauskannimisiä sieniä, kuten hytyrypyköitä, ryhäkkäitä, löyhkäseitikkejä tai papukaijavahakkaita. Ja onhan niitä myös monia todella kauniita sieniä, joita vain katsoo mielikseen. Esimerkiksi violetinsävyinen haisuseitikki on ulkonäöltään todellinen taideteos.
Pekkarisen mukaan noin 50 sienen tunteminen riittää siihen, että sienestäjällä riittää sienikaudella syötävää.
– Keskiverto suomalainen tuntee 3-5 sientä. Kun aloittaa sienestämisen, suosittelen sienestäjää opettelemaan muutaman uuden sienen vuodessa.
Alussa sieniretkelle mukaan kannattaa ottaa joku, joka tuntee sienet. Esimerkiksi sienikirjoissa sienet saattavat näyttää väritykseltään aivan erilaisilta kuin maastossa.
Pekkarinen poimii maasta vaalean beigensävyisen koivuhaperon, joka sienikirjan kuvassa on lähes vihreä.
– Pahinta tietenkin on, jos menee sekoittamaan myrkyllisen sienen ruokasieneen. Näin voi käydä esimerkiksi pulkkosienen ja rouskujen kanssa. Vatsanväänteitä aiheuttavan punikkitatin sen sijaan saattaa sekoittaa herkkutattiin. Kannattaa muistaa, että punikkitattien varressa on mustia pilkkuja. Herkkutatin varressa niitä sen sijaan ei ole.
Älykkäät sienet
30 vuotta sitten sienestämisen aloittaneen Pekkarisen mukaan sienestäjien määrä on moninkertaistunut parissakymmenessä vuodessa.
– Kun parikin ihmistä julistaa jonkin asian ihanuuden puolesta, niin siitä saattaa hetkessä tulla massailmiö. Näin on havaintojeni mukaan käynyt sienestämisen kohdalla.
Lähes julistuksenkaltaisesta ilosanoman levittämisestä voi puhua, kun tutustuu viime aikoina sienistä kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin. Viini-lehdessä entinen huippumalli Saimi Hoyer kertoo järjestävänsä sienimaistajaisia, joihin hän on saanut inspiraation viinitastingeista.
Ilta-Sanomien Sienet ja marjat -teemalehdessä kirjailija Mikko Rimminen kertoo sienestäessään muuttuvansa koneen ja eläimen välimuodoksi. Sienestäessä kirjailijan aistit virittyvät eri taajuudelle kuin taajamassa; koskemattoman nuoren herkkutatin havaitessaan hän ”joutuu tunnetiloihin” ja mustatorvisieniä nähdessään hänen tekisi mieli ryhtyä ”teutaroimaan mättäillä”.
Rimminen on myös havainnut, että sienet ovat viisaampia kuin ihmiset. ”Sienimaailmalle leimallinen suhteellisen harmoninen eksistenssi on lähestulkoon toiselta planeetalta kuin ihmiskunnan kireähkö perusolemus”, Rimminen kuvailee.
Myös Pekkarinen pitää sieniä eriskummallisina ja kiehtovina eliöinä. Hänen mukaansa sienten ”älykkyys” perustuu niiden selviämiskykyyn.
– Sienirihmastot ovat jatkuvasti tietoisia siitä, millaiset elinolosuhteet maanpäällä on. Jos vuosi on huono, rihmasto ei synnytä maanpäällisiä itiöemiä lainkaan. Kiehtovaa on myös se, miten sienet elävät yhteistyössä puiden kanssa. Kummatkin hyötyvät toisistaan: puun vedensaanti paranee ja sieni saa puulta ravinteita.
Näinä voimaruokien ylistämisen aikoina puhutaan myös sienten terveellisyydestä. Esimerkiksi ravitsemusasiantuntija Paula Heinonen liputtaa sienten hyvänlaatuisten proteiinien ja rasvan, vitamiinien ja vähäkalorisuuden puolesta.
