Korpiniemen neljä maatilataloutta ovat edelleen olemassa ja nykyäänkin varmaan toimivat viljelystiloina. Karjanhoito sentään lienee jo lopetettu. Näin muistellessa serkkuni Pentin kanssa pohdimme miten kylämiljöö muuttuu ja meidän lapsuutemme eli sota-aikainen ja jopa 50-luvun maatalous on heittänyt kuperkeikkaa.
Totesimme että olemme viimeinen sukupolvi joka on nähnyt esimerkiksi pellavan viljelyä oikein vanhanajan oppien mukaan. Viljelyalat eivät olleet kovin suuria, ehkä muutamia aareja. Pienistä litteistä ruskeista siemenistä, jotka muistuttivat pieniä luteita, kasvoi noin 70-80 senttimetriäpitkä kova varsi, jonka päässä oli kaunis pieni vaaleansininen kukka. Kukinnan jälkeen siihen muodostui herneen kokoinen pallo joka oli täynnä siemeniä. Satoa korjatessa, se nyhdettiin käsin maasta juurineen. Sen jälkeen ne sidottiin pikku nippuihin ja jotenkin pikku kuhilailla kuivatettiin.
Kun siemenkodat olivat valmiit niin tuotiin rohka esille. Se oli penkki jossa kaksi ihmistä istui vastakkain välissään puinen lankku, jonka päässä oli rautapiikkejä muutaman millin välein. Vuorotellen istujat löivät pivon pellavaa kerrallaan piikkeihin siten että nykäisemällä itseensä päin siemenkodat irtosivat ja putosivat alla oleviin astioihin pellavaöljyn tekemistä varten. Kaikki koottiin tarkasti talteen. Sen jälkeen kuivat korret vietiin Keljonjärven rantaan matalaan veteen ja painoja päälle. Siinä ne olivat pari kolme viikkoa ja löyhkä oli mahtava jo siellä saati sitten kun ne sieltä nostettiin.
Nyt oli kova kuoriosa mädäntynyt ja taas alkoi kuivatus. Jonkin ajan kuluttua alkoi loukutus. Loukku oli jaloillaan seisovat teline, jonka päällä oli puusta koverrettu kouru. Pellavat asetettiin poikittain kourun päälle ja murskain oli toisesta päästä kiinteä ja toista päätä loukuttaja nosteli ja laski ylös alas, niin että pellavan varsien pehmentyneet kuoret katkeilivat ja irtosivat erilleen kuiduista. Työ oli raskasta ja hidasta. Lihtaus oli sitten seuraava vaihe. Lihta oli systeemiltään kuin loukku, mutta kevytrakenteisempi ja ikään kuin loukutuksen hienosäätö. Nyt oli kuidut saatu esille ja sitten ne täytyi häkilöidä. Häkilä oli kuin iso kampa jolla vedettiin pellavaa niin että viimeisetkin roskat olivat pois ja puhtaan sileät kuidut olivat häkilöiden käsissä. Nyt kun päistäreet olivat poissa oli pellava valmis kehrättäväksi. Siinä tarvittiin rukit ja värttinät ym. hienoudet sekä naisihmisen taito saamaan se kankaaksi. Karkeimmista tuli tappuroita, joista niitä hurstikankaita tehtiin. Rohtimista saatiin työvaatteita ja aivinasta kaikki hienoimmat kodinsisustus- ja naisten liinat ym.
Tuvan nurkasta ovat kangaspuiden kolinat lakanneet, ainakin pellavan osalta. Mattoja toki vielä kudotaan. Valmiit kankaat, ainakin kotimaiset lienevät nekin pian historiaa. Nekin joita Laurilan isossa mankelissa siliteltiin. Kaksi voimakasta ihmistä tarvittiin vetämään mankelilevyä telarullien päällä. Kaksi suurta kiveä oli vielä painoina. Mankelia saivat käyttää myös naapurit.
Suomen ainoa pellavatehdas on sekin jo tullut tiensä päähän. Tampellaan on tullut uusi päivä, ainakin tv-sarjaa kuvaamaan. Voi vain kuvitella miten valtava määrä työtä tarvittiin että pieni pellavansiemen muuttui vielä pienemmäksi osaksi sitä valkeata pitsiliinaa joka siellä kamarissa lipaston ja kukkavaasin välissä nyt komeilee kauniina muistona isoäidin työstä.
Näin muistelen pellavan muuttuneen käyttöesineeksi ja olen iloinen että olen lapsena saanut olla näkemässä nämä kymmenet vaiheet pellavasta silloin kun suomalaista työtä vielä arvotettiin.
Kosti Tuominen
