Tuo laulu on tuttu jo lapsuudesta. Sitä laulettiin pyhäkoulussa ja kansakoulun uskontotunneilla alaluokilla ja siitä asti se on aina jotenkin koskettanut, sekä sanoillaan että erikoisen tunteellisella melodiallaan. Näin pyhäinpäivän aikoihin se taas palasi mieleen, kuultuani sen radiosta. Nuoruuden ”vauhtivuosina” se oli hetkeksi jäänyt syvemmälle aivoihin pompatakseen taas pinnalle kun elän tätä seesteistä pimenevää ”marrasta”. Nyt on aikaa miettiä kaikkea mikä minulla on iäksi jäänyt taakse. Ensikerran koin voimakkaasti tuon laulun, kun pieni viisivuotias tyttö oli eksynyt Lapissa. En muista enää paikkakuntaa enkä nimeä, mutta kotoansa leikkimään lähtenyt tyttö kulkeutui vahingossa kauas ja koti ei enää löytynyt. Lähes viikon häntä etsittiin kunnes löydettiin kaukana kodistaan jokirannan pensaisiin takertuneena. Ei tullut tietoon, miten kauan hän oli tarponut nälissään, janoissaan ja väsyksissä ja lopulta ilmeisesti juomavettä tavoitellen lyyhistynyt rantapensaiden juurelle.
Kovasti etsittiin yötä päivää, kunnes löydettiin liian myöhään. Tämä laulu esitettiin siunaustilaisuudessa. Miten konkreettisesti hän joutui elämään tämän laulun, lyhyen elämän päätteeksi. Korpi oli pimeä, tie kivinen ja paikoin liukaskin, niin pitkä oli matka ei kotia näkynyt, mutta on uskottava että ihana enkeli lopulta kävi vierellä ja vei hänet kotiin, mutta miksi näin vaikean tien kautta. Kuka antaisi vastauksen.
Yhtä voimakas tunne tuli tämän laulun myötä minulle henkilökohtaisesti viime vuonna keskikesällä, kun vaimoni tila oli sairaalassa kääntynyt lopuilleen. Olin jo aamulla soittanut osastolle ja tiedustellut vointia jolloin hoitaja kysyi haluaisinko jutella sairaalapastorin kanssa. Vastasin myöntävästi ja kun sitten tyttäreni kanssa menimme paikalle, potilas nukkui ja hengitti raskaasti jolloin palasimme käytävään odottelemaan pappia.
Kun hän sitten aika pian saapui, menimme taas huoneeseen jossa potilas edelleen hengitti kuuluvasti. Pastori oli hyvin miellyttävä, lämminhenkinen nainen, jolla oli kaunis lauluääni. Hän asettui potilaan toiselle puolelle ja me toiselle. Pidin vaimoani kädestä ja hän ikään kuin puristi sitä. Pappi lausui muutaman kauniin lohdullisen sanan, teki kädellä siunaavan liikkeen hänen otsansa päälle ja alkoi laulaa tätä laulua. Hänen päästyään kohtaan ”hänt´ ihana enkeli kotihin vie” niin käsi irtosi kädestäni, sydän pysähtyi, hengitys taukosi. Pappi jatkoi lauluaan loppuun ja kaikki hiljeni. Hetki oli äärettömän kaunis. Minulle tuli tunne että todella siinä seisoi enkeli odottamassa sängyn vieressä hetkeä jolloin hän kantoi väsyneen potilaan pois. Me kaikki kolme itkimme, mutta kuitenkin tuli niin hyvä olo kun juuri silloin olimme vieressä ja omin silmin näimme kuinka helposti, kauniisti ja levollisesti kaikki kävi.
Näin pyhäinpäivän aikoihin, jolloin vainajia muistellaan, tuli ajatuksiini juuri tämän laulun tiimoilta nämä tapaukset. Miten eri lailla meidät täältä viedään, lapsi vasta elämänsä alussa ja vanhus työnsä päättäessä.
Paljon muistoja mukanani vien kynttilöitä itselleni tärkeiden ihmisten hautakiven juureen.
Niin monta on elämän tietä, kuin monta on kulkijaa, eri polkujen kautta meitä, matkan päähän johdetaan.
Kosti Tuominen
