Näyttelijä Kari Hakala on seppä, mestarin opettama, paljon harjoitellut. Kun aikaa kiireiltä jää, hän viettää sen mielellään ahjon ääressä.
Teatterissa näyttelijän työ on ohi siinä hetkessä, kun esirippu laskeutuu. Siitä ei jää käteen mitään näkyvää. Ehkä siksi tuntuu hyvältä vaihteeksi taivuttaa rautaa tahtonsa mukaan.
– Minusta on tiedätkö hienoa katsoa rautaa alasimessa! Sillä hetkellä, kun se hehkuu punaisena, siitä voi muotoutua mitä vain. Minun käteni kautta syntyy esine, joka säilyy kymmeniä vuosia eteenpäin, hän innostuu selittämään.
Kangasalla viimeiset 15 vuotta asunut Kari Hakala täyttää tällä viikolla 60 vuotta. Hän sanoo, että se on näyttelijälle hyvä työikä: elämänkokemus auttaa rakentamaan rooleja ajassa eteenpäin ja taaksepäin.
– Pystyn näyttelemään eri-ikisiä roolihenkilöitä 45-vuotiaasta 80-vuotiaasteen asti. Osaan jo eläytyä siihen, mitä on vanhuus, mutta muistan vielä nelikymppisen tunnot, hän sanoo.
Takana on isoja klassisia teatterirooleja, kuten Hamletin rooli Lahden kaupunginteatterissa, tv- ja elokuvarooleja, monologeja, hengellisiä näytelmiä, musiikkia. Yksi suuri haave hänellä on itämässä:
– Haluaisin kerran tehdä Peer Gyntin. Olen matkustellut paljon Norjassa – norjalaisen maisema ja Ibsenin teksti puhuvat minulle samaa kieltä, jota haluaisin tulkita.
Kari Hakala sanoo tuntevansa itsensä kansantaitelijaksi – tavallisen kansan tunnoista hän on ammentanut parasta, mitä osaa.
Ainakin hän on kansan taiteilija, sillä kansa on ottanut hänen työnsä vastaan avosylin.
Voimaa nöyryydestä
Kari Hakala opettelee mieluusti erilaisia taitoja, vaikka ne eivät suoranaisesti liittyisi näyttelijän tai ohjaajan työhön. Hän on työskennellyt muun muassa kaivinkoneen ja linja-auton kuljettajana, ajanut täyteen pakattua tilausbussia yön pimeinä tunteina ja kuljettanut iltapäiväruuhkassa tavallisia tamperelaisia.
– Olen aina ollut utelias uusista asioista. Lapsesta asti olen tykännyt isoista koneista, ja opin kuljettamaan niitä töissä ollessani jo ennen kuin aloitin Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksen, hän kertoo.
Tv-sarjassa Metsolat hänen roolihahmonsa käytteli yhtenään sekä kaivureita että muita järeitä työkoneita.
– Ajoin itse joka konetta. Minulle sanottiin, että olisi tullut tosi kalliiksi, jos joka kohtaukseen olisi tarvittu stuntti, hän nauraa.
Mutta ei hän ensi sijassa koneiden voimaa etsi, eikä raudan, vaan ihmisen. Hän sanoo, että vain työtä tekemällä tajuaa sen arvon. Bussin kyytiin esimerkiksi nousee tavallisena matkustajana sen kummempia miettimättä. Mutta kun ajaa itse, ymmärtää, mitä tarkoittaa vastuu kymmenien ihmisten terveydestä ja hengestä. Sellainen opettaa nöyryyttä, jota hän tarvitsee pääammatissaan.
– Jos en ole tarpeeksi nöyrä, en ole hyvä näyttelijä. Minä palvelen yleisöä niin kuin tarjoilija ravintolassa asiakkaitaan: jos palvelen huonosti, esitys menee heiltä pilalle ja he lähtevät pahalla tuulella pois. Niin yksinkertaista se on: yleisölle esiinnytään, heitä varten tehdään työ. Aina aletaan nöyränä alusta, vaikka olisi näytelty samaa jo monta vuotta, Hakala tiivistää.
Tarinoita elämästä
Parhaillaan Hakala valmistelee omaa iltaa, yhden miehen esitystä säestäjänsä kanssa.
Sellainen on hänelle tuttua työtä: suuri yleisö muistaa yhä muun muassa Paavo Liskin ohjaaman yli kolme ja puolituntisen monologinäytelmän Markuksen evankeliumi, jossa Hakala esitti yksin 77 roolia.
– Olen tottunut siihen, että esiinnyn yksin yleisön edessä – joskus Hartwall Arenalla esittäessäni Markuksen evankeliumia ympärilläni oli 6000 katsojaa, hän naurahtaa.
Täyttymässä olevat 60 ikävuotta pysäyttivät hänet miettimään suuntaa, katsomaan eteenpäin ja taaksepäin. Jotain uutta ja omaa piti saada työn alle – jotain, jolla pysäyttää aika hetkiseksi.
– Vuosien jälkeen tuli taas sellainen tunne, että tekisi mieli laulaa, hän kertoo.
Kari Hakala on aikanaan tehnyt isoja laulurooleja, muun muassa Cherbourgin sateenvarjojen miespääosan Tampereen Teatterissa.
– Olin kerran Helsingissä Martina Roosin laulutunnilla, ja hän sanoi minulle, että kuule, sinulla on jo niin paljon elämänkokemusta, että voisit kertoa tarinoita. Siitä lähdin kehittelemään kokonaisuutta, johon sisältyy sekä kerrontaa että laulua, hän kertoo.
Oma ilta ei ole omaelämäkerrallinen, mutta siihen sisältyvät Jussi Kolehmaisen tekstit ovat Hakalalle läheisiä, samoin kokonaisuuteen liitetyt laulut.
– Tarinat eivät kerro minusta, mutta voin allekirjoittaa sen, mitä esitän. Haluan tehdä sellaista, jossa on itselleni oikean elämän tuntu, hän kertoo.
Sattuma ohjasi Erkiksi
Hakala toteaa, että elämässä paljon riippuu sattumasta. Kovalla työllä ei aina saavuta tavoitettaan – joskus taas isot onnistumiset syntyvät melkein vahingossa, jos osuu sattumalta oikeaan paikkaan oikealla hetkellä. Sellainen oli hänen tiensä Hoikan kuntaan Antti ja Annikki Metsolan nuorimmaksi pojaksi.
– Olin Rautavaaralla yhdellä metsäkämpällä kuvaamassa kirjailija Lauri Leskisestä kertomaa tv-elokuvaa, ja vastanäyttelijäkseni osui Vesa Veijalainen. Tauolla juttelimme kuulumisia, ja Vesa kertoi olevansa apulaisohjaajana TV2:n uudessa sarjassa, jota parhaillaan aloiteltiin. Minä sanoin tietysti, niin kuin freelancerin kuuluu, että jos tarvitaan, olen käytettävissä, Hakala kertoo.
Hänet kutsuttiin Tohloppiin koekuvauksiin, käteen annettiin pala tekstiä paperilla.
– En tiennyt mitään koko sarjasta enkä henkilöstä, jota esitin. Ajattelin, että olen ehkä joku tyyppi, joka vain käväisee siinä. Ja sain yhden päärooleista noin vain, näkemättä yhtään vaivaa, hän nauraa.
Eikä se ollut pelkästään päärooli, sen tietävät kaikki. Carl Mestertonin ohjaamasta Metsolat-sarjasta tuli suomalaisten 1990-luvun kulttitarina, jonka kantavin hahmo oli kainuulaisen pienviljelijäperheen yrittäjäpoika Erkki Metsola, epäonnistumisten, rankkojen kokemusten, sitkeän yrittämisen ja voitokkaan tavallisen suomalaisuuden ritari.
Hakala sanoo suoraan, että on hyvä, ettei Metsoloita pitkitetty, vaikka suosio olisi varmasti kantanut.
– Metsolat oli yksi tarina, joka tehtiin loppuun. Jos tv-sarjaa venytetään loputtomiin, siihen alkaa tulla mahdottomia juonenkäänteitä: henkilöt katoavat ja ilmestyvät, kuolevat ja heräävät kuolleista, kunnes koko juttu vesittyy, hän pohtii.
Pienestä kasvaa mahtavaa
Kiitollinen Kari Hakala sanoo olevansa. Kiitollinen rikkaasta elämästä, monista hienoista ihmisistä ja erityisesti kolmesta lapsestaan, Kaislasta, Joonasta ja Unnasta.
– En minä omaisuuden puolesta rikas ole, mutta olen saanut kokea niin hienoja juttuja ja tehdä niin monenlaisia asioita, että tunnen itseni valtavan rikkaaksi. Kun saa tehdä hienoja tekstejä, tuntuu kuin eläisi toista elämää, hän sanoo.
Metsolat, Markuksen evankeliumi, Vuoden 1918 sodan tapahtumista kertova Vihan päivät -produktio Tampereella, nyt viimeksi paljon kiitosta kerännyt Hiljaisuus-elokuva ovat kaikki saman kokemuksen eri ulottuvuuksia.
Etukäteen ei ole tiennyt, mitä niistä tulisi. Yhtäkkiä pienestä on vain kasvanut mahtavaa.
– Siinä ei edes huomaa uupuvansa, vaikka esitykset tai kuvaukset kestävät ja matkat ovat pitkiä. Kulkee vain eteenpäin niin kuin iso aalto kantaisi. Sitten ihmettelee jälkeenpäin, että mitenkäs minä olen näin väsynyt, Hakala kuvailee.
– Elämä on jostain syystä kuljettanut minua niin, että olen saanut kerran toisensa jälkeen kokea valtavan yleisön ottavan minut vastaan, tuntea sen kannattelevan voiman. Se on jotain niin ainutlaatuista, ettei sitä voi verrata mihinkään, hän lisää vakavana.
