Aloitetaan kaukaa: vaikka nyt näyttääkin paremmalta, suuren Yhdysvaltain talousnäkymät ovat olleet yhtä kinkkiset kuin Suomen – ja samalla suomalaisten kuntien. Myös seurakunnat joutuvat nykyisin painimaan taloudellisten vaikeuksien kanssa siinä missä valtiot ja kunnatkin. Merkittävänä erona on kuitenkin se, että yksittäisen tyytymättömän ihmisen on huomattavasti vaikeampi erota valtiosta tai kunnasta kuin seurakunnasta. Niinpä kunnan tulopohjan voi katsoa olevan kutakuinkin vakaalla pohjalla seurakuntaan verrattuna.
Seurakuntien kannalta tilanne on jatkuvasti yhtä kiusallinen kuin kokoomuksen ja sosialidemokraattien kunnallispoliitikoilla viime kuntavaalien alla, jolloin silloisten pääpuolueiden linjaamat kuntien massaliitokset ajoivat pienten kuntien poliitikot ahtaalle. Jos evankelisluterilainen kirkko tuomitsee jotakin, kirkosta erotaan. Jos kirkko ilmoittaa suvaitsevansa jotakin, on luvassa eroamisia. Jos kirkko on hiljaa, se vetäytyy ja on kantaa ottamattomana tarpeeton. Kirkosta erotaan jopa silloin, kun sen asioita kommentoi joku muu taho, kuten sisäministeri Päivi Räsänen.
Eroamisuutisten varjossa elää kuitenkin edelleen paikallisten seurakuntien toimintaan tyytyväisiä ihmisiä, aivan kuten päiviteltävien massairtisanomisten takana piilossa pienyritykset palkkaavat uusia ihmisiä töihin tai paikallispolitiikassa osataan tehdä onnistuneitakin päätöksiä. Liian usein, ja monellakin tasolla, jäädään harmittelemaan asioiden nykytilaa sen sijaan että päätettäisiin tehdä niille jotakin – oli kyse sitten oman kunnan, seurakunnan, urheiluseuran, työpaikan tai oman naapuruston asioista. Pälkäneen kirkon äänentoistolaitteiden uusimiseen tähtäävä yhteisprojekti on yksi esimerkkitapaus siitä, miten asioita voi yrittää edistää.
Amerikassa yleisen hyödyn näkökulma on puettu muotoon ”älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi vaan mitä sinä voit tehdä maasi puolesta”. Lausahduksen mielekkyydestä voi hyvinkin olla eroavia näkemyksiä, mutta usein tekeminen on parempi kuin tekemättömyys.
