– Meidän perheessä on käynyt niin, että tukilasten viikonlopuista on tullut odotettuja kohokohtia. Huomaan välillä ajattelevani, että olisipa kiva jo nähdä heitä, kertoo luokanopettaja Sirpa-Liisa Suova-Huuhka.
Hän ja hänen puolisonsa Hannu Huuhka sekä lapset Onni-Viljam ja Aada-Liisa ovat toimineet vuodesta 2011 asti tukiperheenä kahdelle lapselle. Se tarkoittaa, että sisaruspari viettää heidän luonaan yhden viikonlopun joka kuukausi ja lisäksi lomailee kesäisin viikon verran.
Tukiperhetoiminta on lastensuojelun kevyt muoto, jolla autetaan keskenään hyvin erilaisia, pitkäaikaisista tai äkillisistä kriiseistä kärsiviä perheitä.
– Mieheni ja minä olimme jo pitkään haaveilleet jonkinlaisesta auttamistyöstä, erityisesti lasten auttamisesta. Kun Pälkäneellä keväällä 2011 järjestettiin Pelastakaa Lapset ry:n tukiperhevalmennus, oli helppo päätös lähteä mukaan, kun ajatus oli jo valmiiksi kypsynyt, Suova-Huuhka kertoo.
Aloittelevana tukivanhempana hän ei osannut varmasti päätellä, minkälaiseksi elämä vieraan perheen lasten kanssa lopulta muodostuisi. Kolmen vuoden jälkeen hän tietää, että se on palkitsevaa ja rikastuttavaa – jos kohta vaatii myös paljon työtä, keskustelua ja pettymysten kestämistä. Mutta pienikin ilon ja kiintymyksen osoitus lapselta palkitsee ja antaa voimia jatkaa.
– Lapset kulkevat mukana ajatuksissa ja elämässä. Olisi kaikille vaikea prosessi, jos suhde yhtäkkiä katkeaisi, emmekä tapaisi heitä enää, Suova-Huuhka sanoo.
Viikonloppusisaruus kasvattaa
Kun perheeseen tulee uusi lapsi, millä tavalla tahansa, kielteiset tunteet pulpahtelevat jännittävän kokemuksen sekaan. Ilmapiiri sähköistyy, kun vanhempien huomio täytyy jakaa.
Suova-Huuhkan lapset olivat viisi- ja kahdeksanvuotiaat, kun he saivat viikonloppusisaruksensa. Kiintymyskin syntyi kuin sisarusten välillä, vahvasti ja lämpimästi mutta välillä kipinöiden.
– Valmistimme lapsiamme ennakkoon tukilasten tuloon, mutta mustasukkaisuutta ja keskinäistä kilpailua ei voi välttää kokonaan. Kiistaa on tullut esimerkiksi siitä, kuka saa istua autossa milläkin paikalla, Sirpa-Liisa Suova-Huuhka kertoo.
Vanhemmuuden jakaminen on hyvä ja kehittävä kokemus, mutta tukiperheen on muistettava ottaa omat lapset riittävästi huomioon, jotta nämä varmasti tietävät olevansa tärkeitä. Syrjäytymisen tunne ei kasvata ketään.
– Pyrimme aina keskustelemaan lasten kanssa, kun suunnittelemme yhteisiä viikonloppuja. On kohteliasta kysyä, sopisiko heille, että teemme näin, Suova-Huuhka sanoo.
Elämä tukiperheenä kasvattaa myös aikuisia. Läheskään aina viikonloppu ei mene niin kuin on suunniteltu, ja alku voi olla kankea vanhemmillekin.
– Pitää muistaa, etten ole huono, vaikka lapsi vierastaa eikä heti esimerkiksi tule syliin. Luottamuksen syntyminen kestää, ja uuden perheen tapoihin tottuminen vaatii aikaa molemmin puolin. Tukilasten omat vanhemmat ja heidän toiveensa pitää ottaa huomioon. Kannattaa kysyä itseltään, mitä itse toivoisin, jos lapseni tarvitsisi tukiperhettä, Sirpa-Liisa Suova-Huuhka pohtii.
Rutiinit tuovat turvallisuutta
Suova-Huuhkan perheessä tukilasten kanssa vietetty aika on normaalia viikonloppuarkea. Säännöllinen, turvallinen kotielämä miellyttää sekä lapsia että aikuisia.
Sirpa-Liisa Suova-Huuhka naureskelee, että he vastaavat hyvin Pelastakaa Lapset ry:n ponsilausetta: Etsimme tavallisia perheitä.
– Me ollaan tosi tavallisia. Tärkeintä on yhteinen kiireetön aika, niin kuin ulkoilu ja lautapelit. Lauantaisin tehdään jotain vähän erikoista, mutta se ei ole kummempaa kuin käynti uimahallissa tai metsäretkellä. Illalla mennään saunaan ja sen jälkeen saadaan jäätelöt. Lapsista tuntuu olevan hauskaa ja turvallista, kun kivat rutiinit toistuvat, hän kertoo.
Leikit ovat lapsille parasta tekemistä, ja silloin aikuisten tehtävä on olla saatavissa, kun tarvitaan.
– Aluksi huomasin, että yritin liikaa suunnitella ja aikatauluttaa niitä viikonloppuja, jolloin tukilapset olivat meillä. Nyt kun lapset ovat oppineet tuntemaan meidät ja me heidät, yhteinen aika menee luontevasti. Olemme silloin isompi perhe ja toimimme sen mukaan, Suova-Huuhka sanoo.
Ahdinko ei valikoi kohdetta
On rumaa sanoa, että avun tarve on häpeä. Silti jokainen tuntee sisimmässään juuri niin. Meidät on kasvatettu uskomaan, että omillaan on pärjättävä ja sillä hyvä.
– Tukiperheen tarvitsijat eivät saisi joutua kokemaan, että he ovat jotenkin huonoja. Kuka tahansa voi ilman omaa syytään joutua vaikeaan tilanteeseen. Sitä paitsi tukilapset eivät aina tule kriisiperheestä vaan esimerkiksi yksinhuoltajaperheestä, jossa ainoalta vanhemmalta puuttuvat kaikki tukiverkot. Kun lapset ovat joskus viikonlopun muualla, vanhempi saa arvokasta omaa aikaa, joka auttaa jaksamaan. Sehän on hieno mahdollisuus, hän sanoo.
Asian arkuuden vuoksi tukilasten asioista vaietaan vielä tiukemmin kuin ehkä muuten tehtäisiin. Vaitiolovelvollisuus on ehdoton ja voimassa kaikkiin suuntiin. Sirpa-Liisa Suova-Huuhka kertoo tapaavansa toisia tukivanhempia melko harvoin, paitsi jos joku muuten tuttu sattuu olemaan sellainen.
– Tampereella järjestetään tukiperheille virkistyspäiviä ja koulutusta. On mukavaa päästä joskus jakamaan kokemuksia. Mutta ei tätä jaksaisi tehdä, jos ei itse kokisi saavansa paljon. Pääsen tavallisesta arjestani, kun olen viikonlopun lasten kanssa, hän sanoo.
