Yhtenä jouluna se ilmestyi meille lahjakoriin muiden kääröjen joukkoon, kapea, pitkulainen paketti. Kääröstä paljastui unensininen kirja, jonka kannessa paistoi iso, pyöreä täysikuu.
Lahjan saaja maistoi kerran kirjan kulmaa ja jätti sen sitten muiden tutkittavaksi. Hänellä oli ikää vasta viisi kuukautta, joten hänen kirjallinen näkemyksensä ei ollut ehtinyt kypsyä.
Silti hänen piti saada juuri se kirja, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu. Täsmälleen samannäköisen ja samankokoisen teoksen kuin itse olin sen saanut lähes 30 vuotta aikaisemmin. Liityimme pitkään ja elinvoimaiseen kotimaisen kirjallisuuden traditioon, Tiitiäisen matkaan sukupolvelta toiselle.
Kuinkahan moneen joululahjakoriin on aikojen mittaan sujautettu samannäköinen paketti? Kuka laskisi kaikki suomalaislapset, joiden katseen on vanginnut tuo salaperäinen, koskaan pilviin peittymätön Tiitiäisen kuu, aikanaan taiteilija Maija Karman kynästä lähtenyt?
Tästä vuonna 1956 ilmestyneestä 47-sivuisesta lastenrunokirjasta on otettu 42. painos. Ja aina vain paikkansa valtaavat Haitula, joka oli pienempi kuin pieni, ja Jaakko Vaakko Vesirotta, vanha hieno herkkä rotta.
On asioita, jotka eivät koskaan vanhene.
Tiitiäisen tekijä, kirjailija, suomentaja, taiteen akateemikko Kirsi Kunnas vanhenee vuosissa, vaikka ei juuri muulla tavoin. Viime sunnuntaina hän täytti 90 vuotta. Häntä juhlii koko Suomi.
Tuttu ja tuntematon
Kirjailijapari Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä ovat niminä kaikille tuttuja. Pälkäneellä tuttuus tulee kaiken muun ohessa siitä, että Jaakko Syrjän Juho-romaanisarjan kertoja, Syrjän isä, on Pälkäneeltä kotoisin.
Mutta yllättävän paljon Tiitiäisen tekijästä ei ole tiedetty. Se paljastui vasta tänä syksynä, kun professori emerita Leena Kirstinän kirjoittama elämäkertateos Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa ilmestyi 14. lokakuuta, tasan kaksi kuukautta ennen runoilijan 90-vuotispäivää.
Lukijat tarrasivat siihen niin ahneesti, että ensimmäinen painos myytiin loppuun ennen kuin marraskuu ehti vaihtua joulukuuksi.
Leena Kirstinän teos on arvokasta kirjallisuudentutkimusta, joka muun muassa tuo uutta valoa ja näkemystä 1950-luvun lyriikan murrokseen ja modernismin läpimurtoon. Se on erityisen kiinnostava osa kirjaa, koska naislyyrikoilla ei perinteisen käsityksen mukaan ollut siinä kovin vahvaa jalansijaa. Kirstinä osoittaa, miten nuori, alle 30-vuotias Kirsi Kunnas kehitti rohkeasti ja vapain ottein modernismin tyylikeinoja.
Mutta melko harva tavallinen lukija tuntee Kunnaksen siitä yhteydestä.
Sen sijaan harvassa ovat ne, jotka eivät tunne Haitulaa, Taikuri Pii Poota, Jaakko Vaakko Vesirottaa, Tunteellista siiliä ja kaikkia muita Tiitiäisen satupuun hahmoja. Tai ne, jotka eivät ole lukeneet Aikamme aapista, Kani Koipeliinia, Puupuuta ja Käpypoika tai Tiitiäisen pippurimyllyä.
Useimmille meistä Kirsi Kunnas on lastenkirjailija tai ainakin lapsille kirjoittava kirjailija. Moniin hänen runoihinsa on vaikea asettaa ikämääreitä, koska aikuiset ymmärtävät ne omalla tavallaan ja lapset omallaan.
– Siihen elämäkertateoksen suosio varmaankin perustuu, että Suomessa ei tosiaan taida olla montakaan ihmistä, joka ei tuntisi Kirsi Kunnasta jotakin kautta. Monelle lapselle Tiitiäisen satupuu on ollut tärkein tutustuminen kirjallisuuteen, Leena Kirstinä arvelee.
Hidas liikkeellelähtö
Kirjallisuuden tutkijana Leena Kirstinä, joka Pälkäneellä tunnetaan yhtä hyvin Puutikkalan kesäasukkaana, haaveili pitkään kirjoittavansa elämäkerran Kirsi Kunnaksesta, ystävästään, tutkimuskohteestaan, ihailemastaan taiteilijasta.
Leena ja hänen miehensä, runoilija Väinö Kirstinä tutustuivat Kunnaksen-Syrjän kirjailijaperheeseen jo 1960-luvulla Tampereella.
– Tunsimme alusta asti olevamme ystäviä. Kirsi kysyi kerran, saisivatko he tulla meille kylään. Se oli hienoa! Hämeessä asuessani olin tottunut pidättyväisyyteen, joka teki tutustumisen hitaaksi, Leena Kirstinä kertoo.
Vuosikymmenten kuluessa elämäkerrasta oli toisinaan puhetta. Suunnitelma hautautui aina johonkin, kunnes se vuonna 2012 nytkähti eteenpäin, kun Kunnas antoi Kirstinälle tutkittavaksi suuren määrän aikojen kuluessa kerääntynyttä lehtimateriaalia.
Lisää innostusta valoi emeritusprofessori Yrjö Varpio huomauttamalla, että naiskirjailijoista kirjoitetaan Suomessa aivan liian vähän elämäkertoja.
– Vein samana vuonna Kirsille joululahjaksi Viivi Luikin omaelämäkerrallisen romaanin Varjoteatteri, ja sen pohjalta syntyi ajatus, minkälainen kirjasta tulee. Halusimme molemmat kertoa siitä, miten Kirsi on vaikuttanut elämässä – kokonaisvaltaisesti, ei selittämällä teoksia elämällä, Leena Kirstinä kertoo.
Siitä alkoi naisten tiivis, mielenkiintoinen yhteistyö. Molemmat innostuivat, vaikka alun perin Kirsi Kunnas oli ollut ajatusta vastaan – häntä ei erityisemmin haluttanut muistella, sillä hänen mielestään muistelmakirjallisuus ei kerro totuutta elämästä.
Mutta kun alkuun päästiin, kerä alkoi kiertyä auki ja kirja syntyä.
Kirjoitettavaa 9 vuosikymmentä
Elämäkerran kirjoittajalla riitti työtä. Kirsi Kunnaksen tuotantoa riittää 1930-luvulta 2000-luvulle asti, ja se on analysoitu huolellisesti. Mutta oli paljon muutakin, melkein 90 vuoden täydeltä.
– Teimme yhdessä intensiivisesti työtä. Kirsi ei pitänyt siitä, että hänen puhettaan nauhoitetaan, ja hän oli hyvin tarkka siitä, miten hänen yksityiselämäänsä käsitellään. Kun kaikkea ei voitu keskustella kasvotusten, puhuimme pitkiä aikoja puhelimessa, Leena Kirstinä kertoo.
Helsinkiläissyntyinen Kirsi Kunnas on ollut 1950-luvulta saakka vahvasti Tampereen kirjailija, vaikka hän oikeasti asui pitkään Ylöjärvellä puolisonsa kirjailija Jaakko Syrjän ja poikiensa Mikon ja Martin, taiteilijanimeltään muusikko Eppu Normaalin, kanssa.
1970-luvulta alkaen Kunnas tuli tunnetuksi Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen perustajajäsenenä ja puheenjohtajana; näkyvin taistelu hänen kaudellaan käytiin Tampereen Kauppahallin rakennuksen sekä Verkatehtaan säilyttämisen puolesta.
Kauppahalli säilyi, Verkatehdas purettiin, mutta Kirsi Kunnaksen ja muut Pirperpolin kulttuurivaikuttajat jättivät molemmissa tapauksissa näkyvän kädenjälkensä suomalaiseen rakennuspolitiikkaan.
Kirsi Kunnas on ollut kirjailijoiden kansainvälisen sananvapausjärjestön Pen-klubin Suomen osaston pitkäaikainen puheenjohtaja ja sitä kautta kansainvälinen vaikuttaja. Hän on myös arvostettu suomentaja – muun muassa psalmien. 1980-luvulla hän teki uuden läpimurron aikuisten lyriikassa peräti kolmella vaikuttavalla runokokoelmalla.
– Kirjoitettavaa tuntui riittävän ihan mittaamattomasti. 475 sivuun ei mahtunut läheskään kaikki, paljon piti karsia, Leena Kirstinä sanoo.
Kirstinän teoksen luettuaan kukaan ei enää ajattele Kirsi Kunnasta pelkkänä lastenkirjailijana. Mutta sisäiselle lapselle hän silti puhuu.
Kunnas opettaa opettamatta
Kirsi Kunnaksen satujen ja runojen suosion salaisuuteen vie ainakin kaksi tärkeää avainta. Toinen on kieli ja toinen on vapaus.
Kunnas väritti runoilmaisuaan käyttämällä nonsensea eli mitään tarkoittamatonta kieltä, erilaisia äänne- ja kirjainyhdistelmillä leikittelyä ja typografisia runoja, joissa kuva ja teksti muodostavat kokonaisuuden.
Hänen kielensä on riemastuttavaa, koska se vetoaa lapsen oivalluskykyyn ja huumorintajuun. Siksi hänen on helppo suomentaa myös olematonta kieltä, kuten Lewis Carollin Liisan seikkailut Peilimaassa -kirjan Pekoraali-runossa, jossa Kunnaksen mukaan ”on illanpaisto, ja silkavat saijat luopoissa pirkeinä myörien ponkii.”
Kunnas ei teksteissään lässytä eikä rajoita tai aliarvioi lasta. Siksi hänen kirjoittamansa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ilmestyneet Aikamme aapinen ja Aikamme lukukirja olivat radikaaleja lukemaan opettelun uudistajia, vaikka ne nykynäkökulmasta vaikuttavat aivan sovinnaisilta.
– Ilman opettajankoulutusta Kirsi laati Suomen siihen mennessä parhaimman aapisen, jota luki 1970-luvun puolivälissä puolet ensiluokkalaisista, Leena Kirstinä sanoo.
Jokainen Aikamme-sarjaa lukenut muistaa varmasti Hietasen sisarusten, Matin, Ullan ja Mikon seikkailut, heidän perheensä, kissansa Hyrrin ja kaikki kaverit. Kunnas hylkäsi opettavaiset kertomukset, mutta joka tekstistä voi silti oppia ja oivaltaa. Kunnaksen kielileikkirunot pursusivat riemua, eikä niitä lukiessaan välttämättä ymmärtänytkään opettelevansa vaikeita äänteitä ja pitkiä tavuja.
– Aikamme aapisen ja lukukirjan suosio perustuu juuri hauskoihin ja oivaltaviin lasten arjesta kertoviin tarinoihin, joissa lapset saavat olla lapsia, välillä äksyillä ja tarvittaessa karata hetkeksi omaan mielikuvitusmaailmaansa, Leena Kirstinä toteaa.
Kaikkein rakkain
Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettyihin tilaisuuksiin ihastuneet lukijat ovat kantaneet nähtäväksi eri vuosikymmenten Tiitiäisen satupuita, joita on pureskeltu, väritetty, revitty, luettu puhki. Se kertoo, kuinka pienissä käsissä pian 60 vuotta täyttävä runokirja on kulunut.
Kirsi Kunnas on julkaissut 11 lastenkirjaa ja 9 aikuisten runokokoelmaa. Mutta Tiitiäisen satupuuta ei ole suosiossa voittanut yksikään niistä – ehkä siksi, että se kaikessa hupsuttelussaan koskettaa niin syviin tunteisiin.
Niin meilläkin kävi. Kun illat syksyn tullen pimenevät, lattia kylmenee ja kissa tahtoo hypätä uunille lämpimään, muistetaan aina Tiitiäisen ensimmäinen sivu.
